"Lähtekää tekin, maisteri, uimaan!" sanoi Eevan takaa nuorin, Akseli.
"Eeva sanoi, että te olette hyvä uimaan."
"Olet nyt", varoitti Eeva ja nipisti poikaa hiuksista.
"Me lähdemme miehissä tästä", sanoi Kaarlo ja laski huulilleen maitoastian. "Ja sitten kalastamaan!"
"Minullakin on onki!" huomautti Akseli taas toimessaan.
Hetken kuluttua olivat kaikin menossa järven rantaan kellervähiekkaista polkua pitkin, joka lähti maitokellarin päästä. Kaarlo oli avojaloin, lakitta ja paitahihasillaan.
Sillä välin meni Eeva kamariin vieraan huonetta siistimään. Ikkunasta hän näki, miten Kaarlo ja pojat riisuutuivat. Pojat joutuivat ensiksi veteen, kahlasivat niin pitkälle, että vesi ulottui kaulaan, ja heittäysivät sitten uimaan. Kaarlo seisoi kauan kiven päällä venevalkamassa ja lämmitteli jäseniään, laskeusi sitten veteen, kasteli päänsä ja rintansa ja juoksi, veden pärskyessä hänen ympärillään, järveen. Pojat huusivat ja nauroivat, ja kuului Kaarlokin nauravan.
Kaarlo oli Eevan mielestä komea mies. Hänen silmänsä olivat kauniit, ja hän puheli niin kovin ystävällisesti. Miten lieneekin ollut oppinut, kun oli näin paljon kirjojakin.
Kaarlo oli avannut kapsäkkinsä ja jättänyt sen selälleen lattialle, otettuaan siitä pyyheliinan. Toinenkin kapsäkki oli auki. Siinä oli vain kirjoja. Eeva ei tohtinut niitä liikuttaa. Mutta kun hän näki niitä niin paljon, ei hän malttanut olla koskettamatta päällimmäistä. Hän avasi kannen ja luki "Kalevala".
Mikä lienee? Ja kiireesti asetti Eeva kirjan paikoilleen.
Äitikin tuli kamariin.