Yksi seikka oli alkanut häntä kiusata, eikä hänen onnistunut karkoittaa mielikuviaan, vaikka kuinka koettikin. Eeva oli niin hempeä, ja kaunis, niin luonnollinen ja suora!…
Kuta useammin he olivat yhdessä, sitä somemmaksi tuli Eeva Kaarlon mielestä. Ja vaikka Eeva ei näyttänyt enempää välittävän Kaarlosta kuin ennenkään, luuli Kaarlo huomaavansa, että tytön sinisissä silmissä oli lempeämpi ilme kuin heidän tutustumisensa ensi päivänä…
Ja se oli kumma, että Kaarlon silmät aina osuivat niin, että tuli nähneeksi aistillista siinä, missä puhtaan mielen ei olisi pitänyt sitä havaita.
Ja taas hän kirosi itseään.
Eihän tyttö kiemaillut eikä millään osoittanut, että olisi entisestään muuttunut. Yhtä luonnollinen, iloinen ja ystävällinen oli kuin alussakin. Puheliaampi hiukan. Ei, Eevassa ei ollut vikaa, Eeva ei ollut tietensä herättänyt hänen pahoja halujansa. — Hänen oma syynsä oli, oman irstaan mielensä ja silmäinsä syy oli, että hänen hiljainen rauhansa ja tyyni elämänsä oli tullut häirityksi.
Mitä varten hänen tarvitsi eräänä aamuvarhaisena, kun palasi kalasta, kulkea ohi aitan, jossa tiesi Eevan nukkuvan? Omaa haluaan tyydyttääkseen. Ovi oli raollaan, ja hänen ilkeään mieleensä iskeysi heti, että Eeva olikin sen häntä varten jättänyt auki… Hän nousi kynnykselle ja katsoi sisälle, luullen Eevan olevan valveilla. Mutta Eeva nukkuikin. Toinen jalka oli puikahtanut peitteen alta ja solahtanut sängyn laidalle, polvesta asti paljaana… Paljaat käsivarret olivat koukistettuna niskan taakse, poven kohotessa avoimena… Hän kysyi hiljaisella äänellä: "Nukutko Eeva?… nukutko Eeva?…"
Mutta Eeva ei vastannut. Hän tunsi, kuinka kuuma sähkö virtasi hänen sisässään, ja hillitön halu veti häntä sängyn viereen… Silloin hän muisti Heikin, hänen kovan työnsä ja kamppailunsa ja koko tämän ystävällisen talon ihmiset…
Ja kiireesti hän riensi pois.
Silloin hän vannoi, ettei siitäpitäen anna mielijohteilleen valtaa!
Sillä laillako hän palkitsisi näiden köyhien ihmisten ystävyyden, että veisi ja turmelisi sen, mitä heillä oli parasta…