Mutta kun hän oli laskeutunut levolle, tuli kiusaaja, viettelijä, hänen mieltänsä häiritsemään. — Eeva oli kokematon erämaan lapsi, — kuiskaili se. — Pian hän sinuun rakastuu, rakastuu silmittömästi… Mitä ihanaa elämää voisitkaan viettää täällä Eevan kanssa!… Mikä notkeus ja sirous on hänen varressaan, ja mikä taivaan sulo hänen silmissään… Elämäsi ihanimmat hetket voisit hänen kanssaan viettää… Etkä koskaan enää kohtaa niin puhdasta tyttöä… Ei Eeva siitä sen onnettomammaksi tule… Muistaa vain sinua, suree aikansa ja sitten lakkaa…

Mutta sellaisina hetkinä hän hypähti pystyyn ja kirosi. Oliko taivas lähettänyt Eevan tänne erämaahan hänen kiusakseen, hänen viettejään ärsyttämään?

Ja silloin hän aina muisti, mitä varten oli tullut, mitä varten hakenut tämän kaukaisen paikan: että oli aikonut karaistua uuteen elämään…

Ja hän puhui kiukkuisena kiusaajalle:

— Riehu, sydän, ja hyppää rinnassa, — ja rakenna ihmelinnoja, saastainen halu, mutta minä olen minä…

Ja kun hän aamuisin näki Eevan iloisen, himottoman ja viisaan katseen, häpesi hän yöllisiä kuviaan, niin ettei tahtonut Eevaa silmiin katsoa.

Mutta hän ei sittenkään päässyt rauhaan.

Oli kummallista, että hän aina osui sinne, missä tiesi Eevan olevan. Eräänä iltana, kun Heikki ja pojat olivat kuokkamaalla ja emäntä pikkutyttöjen kera rannassa, oli Eeva lypsämässä. Kaarlo käveli navettaan päin, kun tiesi Eevan olevan siellä. Häntä oli alkanut kyllästyttää kalastaminen, eikä hän suomennostyötäkään jaksanut tehdä. Eeva istui lypsämässä, pää painettuna lehmän kuvetta vasten ja toinen jalka oikaistuna suoraksi, niin että lyhyt hame ei ulottunut peittämään polvea… tuota valkoista, pyöreää, sievää polvea…

Kaarlo jäi ovelle seisomaan. Eeva ei näyttänyt hämmästyvän, ei vetänyt polveaan hameensa peittoon…

"Pojat ovat varmaan isän kanssa kuokkamaalla?" sanoi hän Eevalle.