Mikä siinä oli tuossa tytössä, joka viehätti ja kiihoitti niin… niin… Äh…! Hänessä oli jotakin sanoin kuvaamatonta suloa, niin viehättävää, viekoittelevaa hempeyttä, ettei Kaarlo koskaan muistanut nähneensä…
Hän käveli kuokkamaalle päin ja koetti tyynnyttää herääviä pahoja halujaan. Ja taas hän tunsi, kuinka saastainen, likainen ja häijy hän oli… ja kuinka hänen mielensä ja ajatuksensa aina hakivat ruumiillisia suloja… pyöreitä rintoja, polvia ja pohkeita… Miksei hän nähnyt tytössä muita piirteitä?
Siksi, ettei hän ollut tahtonutkaan nähdä. Nämä olivat niitä hänen entisen elämänsä maininkeja, jotka täytyi tyynnyttää, täytyi asettaa… Omantuntonsa nimessä hän ei saanut enää ajatella eikä kuvitella mitään kohtausta Eevan kanssa… Hänen elämänsä täällä maanpovessa olisi muutoin turhaa, eikä siitä uudesta elämästä, jota oli aikonut aloittaa, sitten enää koskaan tulisi mitään… Jos hän nyt lankeaisi, ei hän milloinkaan enää nousisi!…
Oli ollut jo hyvin vaapperaa tämäkin päätös…
Niin hän mietiskeli kävellessään kuokkamaalle, joka oli korkean vaaran alla lihavassa kuusikkokorvessa.
Siellä kuokki Heikki. Kuokki suuren kuusen juuret ensin paljaiksi, hakkasi sitten kirveellään juuret poikki, ja miehissä työnsivät kuusen pitkälleen. Pojat irroittivat pienempää puuta, koivua, leppää, männynalkuja ja kuostoja, kantaen ne kaikki läjiin, jotka sytyttivät nuotioiksi. Oli jo ennen kuokittu monta sarkaa sitä samaa korpea. Muutamissa saroissa jo rehoitti lihava ohra, joka paikoin jo hiusta näytti.
Kaarlo ihmetteli. Kun hän tuli tänne pari viikkoa sitten, ei saroilla ollut kuin lyhyt oras… nyt jo pitkä oljenalku… pian kai olisi tähkällä.
"Kuudessa viikossa hyvinä kesinä joutuu täällä ohra tynnyristä tynnyriin", selitti Heikki.
Vaikkei Kaarlo isojakaan tiennyt maanviljelyksestä, ymmärsi hän, ettei tämmöistä vauhtia voinut kasvullisuudelle antaa mikään muu kuin valo… tämä ihmeellinen kirkas valo, jota kasvikunta yötä päivää sai nauttia.
Hän istuutui kannon nokkaan, savuisen nuotion viereen, katsellen poikain töitä. Vankkoja ja sitkeitä olivat jo pojatkin juuria poikki repimään. Nuorinkin, Akseli, jo touhusi naama nokisena, että pois tieltä.