"Kyllä on ollut hirveää", sanoi Kaarlo, jonka sydän pian lämpeni ja mieli heltyi.
"Ei sekään niin. Mutta se oli, kun Eeva syntyi. Ei ollut paljon mitään suuhun panemista ja täytyi yksin jättää vaimo ja vastasyntynyt, lähteä ensimmäisiin kyliin apua hakemaan…"
Kaarloa ihan hirvitti. Ja Heikki kertoi kaikki tyynesti, tasaisesti, aivan kuin kaikki olisi ollut ja tapahtunut kuten luonnollisinta ja selvintä oli. Mutta kuka kuitenkaan tiesi, mitä tuon jäykän miehen rinnassa oli liikkunut, mitä oli tuntenut ja kärsinyt näinä pitkinä vuosina nälän ja puutteen ahdistamana, keskellä asumatonta kiveliötä!
Tällä laillako olivat kaikki korvet asutuiksi tulleet? Nälkää ja kipuja kärsienkö oli Suomi tullut viljellyksi?
Niin oli. Kaarlo ymmärsi sen nyt. Eikä mitään ollut hän ennen nähnyt eikä tiennyt!
— Jospa ne tietäisivät siellä kotona Helsingissä, mitä minä täällä näen ja tutkin, tuntisivat korven asukkaan elämää!
"Ei sitä silloin kukaan uskonut, kun minä tähän tulin, että tästä taloa koskaan tulee, mutta nyt uskovat. Meillä nyt jo sentään elättää kaksitoistakin nautaeläintä ja hevosen… Kun nyt vain jaksaa saada peltoa lisää, niin… Ja olen minä ajatellut, että kun tämän perintömaaksi saapi, niin on tässä lapsilla toista aloittaa elämäänsä kuin meillä… Peltoa vain tarvitsee saada lisää… Tämä on melkoisen hyvää peltomaata… Nuo sarat tuossa… Eikö ole kaunis laiho, vaikka ei niihin liiennyt lantaakaan kuin liimaksi…"
Sitä Kaarlo jo oli tässä ihmetellytkin.
Hyvillä mielin jatkoi Heikki:
"Kun nyt vain kesä pysyisi tämmöisenä, niin Laurin päivänä joutuisi leikattavaksi… Ja jos täyteen jyvään pääsee, niin kyllä tulee leipää koko talveksi…"