Hyvissä toiveissa näytti Heikki olevan, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta, kun hän katseli peltojaan.
"Mutta merkillistä on sittenkin, että olette tässä näinkin hyvään elämänalkuun päässeet!" kummasteli Kaarlo.
"On tässä nähty monenlaista huonoakin päivää, mutta niinpähän on Jumala huolen pitänyt… Tänä kesänä ei tarvinnut ottaa velkaakaan… Mitä nyt teille tulee, kun jauhoihinkin rahan annoitte… Mutta ei ole nyt kauppiaaseen mitään…"
"Niistä minun anneistani emme puhu mitään, kunnon Heikki", sanoi Kaarlo, ja hän tunsi, että hän yhä enemmän ja enemmän alkoi ymmärtää ja kunnioittaa tätä hiljaista, vaivojaan valittamatonta miestä.
He istuivat hetkisen ääneti, omissa mietteissään kumpikin. Ilta oli kaunis ja kirkas, aurinko oli kukkulain lakien tasalla melkein suoraan pohjoisessa. Suuri, äänetön erämaan rauha vallitsi ympäristössä.
"Näin se lyhyt kesä kuluu hupaisesti", alkoi Heikki puhua. "Aurinkokin on jo öisin piilossa tuolla vaarain takana… nyt jo laskee tuon Mainavaaran huipun taakse… Siitä minä aina pidän merkkiä, jotta milloin heinän teon aloitan… Ja on se tuokin, että kun ohra hiusta näyttää, niin varta silloin viikatteesi… Nyt jo on ensimmäinen kylvö hiuksella…"
"Onpa Heikillä varmat merkit", hymähti Kaarlo. — Luonnon lapsia opettaa luonto, — ajatteli hän. Mitä oli hän oppinut luonnosta?
Ei muistanut mitään oppineensa.
"Menkääpä, pojat, panemaan sauna lämpiämään", käski Heikki poikia. "Jopa tässä nyt on täksi päiväksi revittykin juuria… pitää tässä hautoa jäseniään…"
Mieleen olikin pojille, että saivat heittää kuokkimisen. Heillä olikin ollut verrattain helppoa siitä asti, kun Kaarlo tuli. Saivat vain kalastella järvellä maisterin kanssa; se oli paljon hauskempaa kuin repiä kivoja juuria ja polttaa rutoläjiä.