"Lähdemmekö uistille, kun saunasta tullaan?" huusi Akseli saunalle mennessään.
"Pankaa te kovasti puita, että tulee hyvää löylyä", varoitti Heikki.
"Varmaan maisterikin taas saunaan…"
"No, johan toki! Minäkö laiminlöisin hyvät kylvyt! En vain!"
Pojat riensivät juoksujalassa saunalle, jonka ikkunoista ja mustasta ovesta alkoi hetken kuluttua nousta sakea sauhu, paksuna pilvenä hajaantuen järvelle päin.
"Mikäpä alkaa tuntua tämä kiveliön elämä?" kysyi Heikki.
"Hauskaa on ollut. Ei ole kuultu kahteen viikkoon maailmalta mitään!" vastasi Kaarlo.
"Eipä tänne näin kesän aikana, kun ei satu kulkijoita… Ja menee talvisinkin kuukausia, ettei ketään näy, mutta siihen tottuu…"
Heikki meni pirttiin ja Kaarlo käveli tuvan läpi kamariinsa. Pöydällä ikkunan luona olivat hänen kirjansa ja kirjoitusvehkeensä levällään. Hän istahti tuolilleen ja katseli rantaan päin, saunalle, josta musta sauhu pakkasi ulos rei'istä ja ikkunoista.
Hän tunsi kummallista apeutta mielessään. Oliko ikävä vai mitä? Olihan hän täällä nyt löytänyt, mitä oli halunnutkin: rauhaa ja yksinäisyyttä, lepoa, jota oli ikävöinyt, tervettä erämaan elämää ja kirkasta Pohjolan ilmaa. Parantuakseen hän oli tänne tullut, unhoittaakseen entisyytensä ja aloittaakseen uutta elämää.
Sillä eihän se ollut oikeaa elämää, jota hän oli viettänyt! Kun hän oli päässyt ylioppilaaksi, oli hänelle auennut vapaus. Upeassa kauppiaskodissa kasvaneena, mutta kovan kurin alaisena, ei hän pääkaupungissa ollut saanut kouluajalla minkäänlaista vapautta. Mutta kun ankara isä kuoli juuri hänen ylioppilaaksi tultuaan ja hän sai perinnön käsiinsä, päätti hän tutkia elämää. Ulkomailla hän oli matkustellut näiden viiden vuoden aikana — tuskin mitään saaden aikaan. Kieliä oli tosin vähän opiskellut ja tutustunut kirjallisuuteen ja tuhlannut rahoja. Maailman elämä ja suurkaupungin viettelykset olivat olleet liian houkuttelevia. Hän ei ollut jaksanut vastustaa niitä… tuskin oli oikein tahtonutkaan…