Mutta sitten tuli äkkiä ikävä ja kaipuu kotimaahan, äitelä mieli ja kyllästyminen kaikkeen siihen, mitä näki vieraassa maassa. Hän oli uskonut kehittävänsä kirjailijalahjojansa ja oppivansa taitavaksi suomentajaksi. Mutta vähiin olivat suomennostyöt supistuneet. Kotimaahan oli tosin silloin tällöin lähettänyt pienen novellisuomennoksen, mutta ei mitään muuta. Alkuperäistä tekelettä hän ei ollut luonut, vaikka monesti oli miettinyt aiheita. Mutta kesän aikana hän oli aikonut suomentaa erään Emile Zolan laajimmista romaaneista…
Työ oli tuossa vasta alulla!
Nyt hänen täytyy käydä tosityöhön, päätteli hän. Hän oli nuori! Hän paranisi nyt täällä kaikesta entisestä: ruumis saisi uutta verta, mieli erämaan surumielisyyttä. Hän uisi ja kylpisi, kävelisi maita ja vaaroja, joisi kirkkaitten lähteitten vesiä…
Ja salaperäisintä oli juuri se, ettei kukaan tietänyt, missä hän oli.
"Mihin sinä oikeastaan aiot?" kysyivät toverit ja tuttavat.
"Menenpähän levähtämään jonnekin."
He uskoivat varmaan, että hän oli matkustanut Savoon tai Karjalan maille. Kukaan ei arvannut, että hän oli saapunut tänne kauas Pohjolaan… Lapin raukoille rajoille…
Mutta mikä häntä nyt oikeastaan vaivasi tänään?
Ei mikään muu kuin hänen entinen elämänsä, joka vieläkin vilisi sydämessä kuin vetten viri…