Kiusaaja kehoitti häntä lähtemään, painautumaan Eevan viereen viileään, lehdittyyn aittaan… Eeva ei panisi sitä pahakseen… sallisi siihen viereensä asettua… antaisi käden kietoa kaulaansa. Nyt oli lauantai-ilta… Silloinhan aina maalaispojatkin lähtivät yökenkään…
Ja yhtäkkiä kiusaaja kuiskasi hänelle: — Entäpä se onkin juuri sitä, joka Eevalla on asiana sanoa, että tulla sinne vain hänen viereensä… hänen on yksin ikäväkin…
Kaarlo oli jo vuoteessa ja kääntelehti siinä paremmin sovittaakseen ruumiinsa. Mutta kesken kaiken hän muisti Eevan silmien ilmeen…
Se ilme ei voinut olla aistillista ikävöimistä eikä lihan himoa… Se oli jotakin muuta ikävömistä, joka kaivaten ilmausi hänen suuriin sinisiin silmiinsä…
Mitä se lienee ollut?
Nämä olivat muutenkin kummallisia ihmisiä kaikki. Koskaan ei Kaarlo ollut kuullut Heikin kiroilevan eikä puhuvan mitään rumaa, ei kahden kesken eikä lasten kuullen. Ja maallahan kuuluttiin puhuvan kaikista seikoista peittelemättä ja selvästi. Merkillisintä oli, etteivät pojatkaan koskaan puhuneet rumaa eivätkä kiroilleet.
Kun Kaarlo kalassa ollessa oli jonkun kerran noitunut, että "voi perhana, kun pääsi komea ahven", eivät pojat näyttäneet siitä ymmärtävän mitään…
Mutta Eevan täytyi jo ymmärtää yhtä ja toista, oli juuri naiseksi puhjennut, viehkeimmillään… hehkeimmillään…
Mutta eipä ollut tässä kerran, silloin kun siitä asiastaan mainitsi, ollut millänsäkään, vaikka Kaarlo painoi sormellaan hänen poskeensa… Saattoi vain odottaakin, että Kaarlo häntä hyväilisi…
Hän innostui siinä mietteissään niin, että nousi jo istumaan vuoteelle ja päätti hiipiä… Hän unohti kaiken muun: minkä vuoksi oli tullut tänne erämaahan ja lujan päätöksensä olla näille hyville ihmisille hyvä kesävieras…