Mutta juuri kun hän aikoi nousta vuoteestaan, kuuli hän askeleita, ovi kävi, ja Eeva tuli hänen kamariinsa. Hän säpsähti ja vetäytyi peiton alle. Eeva oli vähän kalpeampi, mutta sanomattoman suloisen näköinen puhtaassa valkeassa röijyssään, alushameessaan ja avojaloin. Kaarlon äskeinen säpsähdys katosi, ja villi, himokas riemu syöksyi hänen sydämeensä.
"Eeva", sanoi hän ja kohosi istumaan vuoteessaan.
Eeva seisoi oven luona, ja Kaarlosta näytti, että hän nyt oli suloisempi kuin koskaan ennen.
"Eeva… tule tänne lähemmäs", sanoi hän houkuttelevalla äänellä uudestaan.
"Nyt minä tulin sitä asiaa… Huomenna kun on sunnuntai, olisi aikaa…"
Eevan ääni oli luonnollinen ja tyyni, ja hänen silmäinsä ilme omituisen pehmeä.
"Tulehan tänne!" ja Kaarlo kurotti kättään Eevaa kohti. Mutta kun hän vilahdukselta silmäsi tytön kasvoihin, tunsi hän kuin jotakin kylmää olisi kulkenut hänen selkärankaansa pitkin. Hän selkisi huumauksestaan, paiskautui pitkäkseen kuin häveten ja kysyi:
"Mitä Eeva tahtoi?"
Eeva astui nyt pari askelta likemmäksi ja puhui kuin anteeksi pyytäen:
"Sitä minä olen koko ajan aikonut, mutta äiti on kieltänyt… tuota kirjaa lukeakseni…"