Ja Eeva pyörähti kuin varjo ovesta ulos.
Kaarlo näki hänen ovea avatessaan katsovan häneen omituisen viehkeästi ja lämpimästi.
Oliko ehkä kiitollisuutta, että oli kirjan saanut? Kaarlon ajatukset tuntuivat olevan kuin sekaisin. Mikä oli tämä Eeva? Tulee yksin yöpuvussa nuoren miehen huoneeseen… Mutta eihän Eeva ymmärtänyt sitä sopimattomaksi!
Kuka hänelle sitä olisi neuvonut! Ei, ei! Eeva oli luonnollinen, viaton, puhdas tyttö, joka ei osannut eikä tiennyt aavistaa, mitä toisen riettaassa rinnassa liikkui. Olisipa hänen pitänyt jo heti alussa se nähdä, huomata Eevan koko olemuksesta…
Jumalan kiitos kuitenkin, ettei tullut vedetyksi Eevaa hameesta sänkyyn…
Häneltä pääsi kuin helpotuksen huokaus, ettei ollut tehnyt, mitä oli aikonut. Oliko se ollut hänen ansiotaan?
Ei, tuhannen kertaa ei.
Jos olisi Eevan silmissä, liikkeissä, jossakin muussa nähnyt pienimmänkin viittauksen siihen, ettei Eevalle olisi vastenmielistä tulla viereen, niin aivan empimättä hän olisi vetänyt Eevan luokseen…
Ja silloin… silloin olisi hänen rauhansa mennyt, ja Eevan ilo ehkä iäksi kadonnut. Ja mitä olisi tyttö-parka hänestä uskonut!
Hän oli taas erehtynyt, taas ollut tekemäisillään tyhmyyden, jota koko elinaikansa olisi saanut katua! Ja vaikka oli niin moneen kertaan vakuuttanut itselleen, ettei enää anna millekään alhaiselle halulle valtaa, oli hän taaskin tavannut itsensä ruokottomuudesta…