Olihan hän usein mietiskellyt, että vaikka Eeva aina puhui hänelle hymyssä suin, ja vaikka silmät loistivatkin kirkkaasti, ei hänessä koskaan ilmaantunut lihallista kevytmielisyyttä, ei notkean varren liikkeissä, ei silmien ilmeessä, ei missään. Päinvastoin hänen kapeat, sievät kasvonsa näyttivät joskus hyvin miettiviltä, jolloin silmäin väliin, nenän yläpäähän, muodostui kaksi pientä ryppyä…

Eevan äskeinen käynti teki Kaarloon kumman vaikutuksen. Ensin hän ei tahtonut uskoa, että tyttö olisi ainoastaan kirjan takia tullut; hänellä täytyi muka olla joku muu syy. Mutta kun hän tarkemmin asiaa mietiskeli, alkoi se hänestä tuntua todelta. Hän muisti nyt, että Eeva usein oli puhunut kirjoista ja tiedustellut, mitä kirjoja Kaarlolla oli kapsäkissään. Hän oli luullut sitä vain tavalliseksi maalaisen uteliaisuudeksi, eikä ollut sen tarkemmin tehnyt selvää kirjavarastostaan…

Mutta miksi ei Eeva ollut jo ennen pyytänyt lainaksi? Äiti oli kieltänyt. Niinkö he uskoivat hänet kitsaaksi, vai minkätähden äiti oli kieltänyt…

Ja kun Kaarlo muisteli yhtä ja toista seikkaa, mitä hän ja Eeva olivat puhelleet, selvisi hänelle, että Eevalla täytyi olla tavattoman hyvä muisti. Kerran kun olivat järvellä kalastamassa, oli Kaarlo itsekseen hyräillyt kappaletta Runebergin "Torpan tytöstä". Seuraavana päivänä hän kuuli Eevan laulavan samoja säkeitä navetalla…

Ja Kaarlo alkoi nähdä Eevaa aivan uudessa valossa. Ehkä tuo ikävöivä ilme, joka hänen silmissään hetkittäin kuvastui, oli tiedon kaipuu, sielun jano johonkin, jota ei itsekään tiennyt. Kuka osasi arvata, mitkä voimat, rikkaat hengen aarteet, olivat kätkettyinä tuohon hentoon varteen!

Kaarlo ei ollut sitä puolta Eevassa ennen huomannut. Ei ollut tullut sitäkään ajatelleeksi, että Eevalla saattoi olla tunteellisesti väräjävä sielu ja lämmin sydän, jotka olivat puhdasta kultaa…

Ehkä ei tyttö-parka vielä tiennyt mistään siitä pahasta, mikä hänelle itselleen oli tuttua ja tunnettua. Missäpä olisikaan Eeva nähnyt, kuinka syntinen oli se maailma, joka oli tämän yksinäisen järven ympärillä!

Mutta silloinhan Eeva oli juuri semmoinen tyttö, jota hän oli ajatellut!

Nytkö vasta hän sen ymmärsi!

Hän tunsi kummallista ahdistusta rinnassaan; mutta samalla tuntui niinkuin hän nyt vasta olisi saanut silmänsä oikein auki, niinkuin nyt vasta oikein heräisi todellisuuteen. Kaikki hänen ajatuksensa olivat tähän asti viipyneet ja viihtyneet vain Eevan ruumiillisia suloja katsellessa…