Sokko oli hän ollut ja irstaan mielensä halpa orja!

Uni kaikkosi hänen silmistään. Hän nousi ylös, pani tupakaksi ja istui katselemaan järvelle, jota peitti keveä kesäyön harso. Korkean, kaljupäisen Mainavaaran takaa näkyi punertava aamurusko…

— Suuri, sininen erämaan silmä, kolkon kiveliön keskellä… kesäisin kirkas ja sininen, talvisin hohtavan valkoinen ja häikäisevän puhdas… — runoili hän ja tunsi kummallisesti mielensä alakuloiseksi. — Sen kirkkaan järven rannalle saapui kerran mieron kulkija ja maailman matkoista väsynyt mies… ja löysi aarteen, suuren ja kalliin… Se tyttö oli kaunis kuin Pohjolan kesäinen aamu, jona taivaan ja maan valot toisiansa syleilevät… Se tyttö oli puhdas pulmunen… sen veri nuorteaa ja vilkasta, eikä sen silmien sineen ollut kenenkään kuva uponnut… Oli niinkuin Luojan kädestä lähtenyt…

Semmoista tyttöä hän oli ajatellut, muttei koskaan uskonut löytävänsä.

Mutta ehkä nyt oli kohdannut!

Hän nousi kävelemään, hänen verensä vilkastui, ja hän tunsi sydämensä kummasti lämpenevän. Eeva ilmausi hänen silmäinsä eteen sellaisena kuin äsken kamarissa käydessä. Nyt hän teki sen havainnon, että Eevan kädet olivat herttaisen sievät, käsivarret pyöreät ja iho puhtaan, puhtaan valkoista… Suunkin näki, josta tasaiset valkoiset hampaat päilyivät kuin helmet…

Eevan katse oli lähtiessä ollut niin lämpöinen ja herttainen…

— Täällä elelen onnen elämää. Tulen täällä terveeksi ja opin rakastamaan. Opin rakastamaan tätä köyhää, kallista maata ja tätä sitkeää, kärsivää kansaani… Voi, tulkaa tänne erämaahan kaikki väsyneet ja vaivaiset ja puolihullut ja hermoheikot… paetkaa pois sumuisesta suurkaupungista keskelle kiveliötä… ja te paranette!

Aurinko alkoi kohota Mainavaaran takaa. Kiillahti ensin kaari sen ylälaitaa kirkkaan tummanpunaisena, mutta samassa se paljastui koko loistossaan… Oli kummaa nähdä, kuinka keveät, häikäisevät valot silmänräpäyksessä kultasivat kaikkien korkeimpien kukkulain lakia, tummien laaksojen ollessa hämärässä varjossa… Kaarlo aukaisi ikkunan ja katseli kaukaiseen, ihanaan erämaahan… Ei olisi saanut nukkua yhtenäkään yönä… ei päästää tätä salaa ohitseen…

Hän kuuli lintujen rupeavan laulamaan vainioiden takana ja rannan koivuissa, näki pääskysten pyrähtävän pesistään ja nuolena kiitävän järvelle…