"Tämmöistä… viikon päästä se jo on kova ja kahden viikon kuluttua valmis…"
Peltoja kierrettyään he saapuivat kuokkamaalle, josta polku lähti niitylle, Kuverojalle päin.
Kaarlo oli jostakin kaukaa laaksosta kuulevinaan ääniä.
"Mihin päin ne ovat menneet marjaan?" hän kysyi.
"Kivijankalle he aikoivat, mutta luultavasti ovat käyneet muillakin jänkillä ja saajoissa."
"Tuolta kuuluu ääniä!"
He pysähtyivät kuuntelemaan ja tunsivat Eevan ja Aapon äänet. Ne tulivat yhä likemmäksi, ja Kaarlo kuuli selvään Eevan äänen, vaikkei tulijoita vielä näkynyt kuusikon peitosta. Ulkomuististaanko vaiko kirjasta lienee Eeva ladellut runoa. Kaarlo erotti selvään sanat:
Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkapäisen lainehisen. Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä vieri impi veen emona; uipi idät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilmanrannat — itkeä hyryttelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi, poloinen päiviäni, lapsi kurja kulkuani! Jo olen joutunut johonkin, iäkseni ilman alle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi."
Mutta kun tulijat metsän peitosta ilmestyivät kuokkamaa-aukealle ja näkivät Kaarlon ja Heikin seisovan pientareella, lakkasi tyttö runoa lukemasta. Heillä oli kaikilla suuret tuohiropposet täynnä kauniita, punaisen kellertäviä hilloja. Eevalla oli kaikkein isoin, mutta pikkutytöilläkin oli näppärät tuohiset täpö täynnä.
"Nyt on hilloja jänkät aivan keltaisena!" huusi Akseli ja lisäsi: "Eeva taitaa niin soman runon; minäkin jo sen osaan."