"Tässä isä toissa syksynä sai ahman… tuosta juuri… noiden kahden kallion lomasta oli kurkistellut", näytti Eeva.
Mutta Kaarlo tuntui olevan muissa mietteissä. Eeva oli iltaisin opetellut kirjoittamaan Kaarlon kynällä. Nyt jo kirjoitteli kokonaisia lauseita, vaikka kirjaimet vielä näyttivätkin kömpelöiltä. Kuinka lahjakas Eeva varmaan olikaan, kuinka terävä hänen älynsä ja muistinsa!… Ollapa, että Eeva olisi istunut koulunpenkillä!
Kaarlo näki Eevan sorean varren takaapäin, näki pitkän vaalean palmikon riippuvan huivin alta ja nautti tytön joustavista liikkeistä. Kun polku väliin oli kivinen, väliin porrastettu ja paikoitellen koukersi suurten kuusten oksain alitse, notkui Eevan varsi aina sen mukaan kuin polku vaati.
Nämä viimeiset päivät olivat Kaarlosta kuluneet tavattoman nopeaan. Oli ollut hetkiä, kun hän ja Eeva istuivat kahden ja hän opasteli tyttöä kirjoittamaan, että hän unohti koko muun maailman. Kun hän tutki itseään ja kysyi sydämeltään, täytyi hänen myöntää, että Eeva oli hänet kokonaan vallannut. Ja kuitenkaan ei tyttö näyttänyt hänestä itsestään paljon välittävän. Hänen puheitaan ja opetuksiaan vain kuunteli, mutta väliin katsoi suoraan silmiin niinkuin sydämeen olisi tahtonut nähdä.
Mitä lienee mietiskellyt? Mutta sen Kaarlo tunsi selvemmin ja selvemmin joka päivä, että aivan outo voima veti häntä Eevan lähelle. Se ei enää ollut paljaiden polvien ja pyöreän poven ihailemista, se oli jotakin muuta kummallista tunnetta, jossa tuntui sääliäkin tyttö-parkaa kohtaan, tämä kun oli niin tiedonhaluinen ja opiskeluun luontuva…
"Osaisin minäkin tehdä lauluja", sanoi Eeva, kun jo olivat lähempänä
Hanhisaajoa.
"Oletko koettanut?"
"Olen. Mutta se taitaa olla niin ruma."
Eeva kääntyi takaperin nähdäkseen Kaarlon kasvot.
"Koetahan sanoa!"