Eeva ja Kaarlo alkoivat luokoilla, kooten siipikarhet sieviin kokkosiin. Kaarloa työ oudosti, eikä hän ehtinyt neljättä osaa nakata miten Eeva. Välistä Eeva purskahti nauramaan, kun Kaarlo pyrki tulemaan samalle karhelle kuin Eevakin. Mutta Eeva auttoi aina Kaarloa, niin että he koko ajan olivat lähekkäin ja voivat keskenään puhella. He viipyivät koko päivän, ja hauskaa oli heillä kaikilla. Illalla ennen auringon laskua kannettiin kuivat heinät latojen luo. Eeva ja Kaarlo kantoivat samalla sapilasparilla, mutta Kaarlolta kävi työ kömpelösti, sillä niitty oli pehmeää jänkkää, vaikkei jalkaa syvempään uponnutkaan. Mutta hikipäässä hän peuhasi, ja nähtyään, että pojat ja Heikki olivat avopäin, heitti hänkin lakkinsa ladon nurkkaan.
"Maamies teistä tuleekin", kiitteli häntä Heikki, kun Kaarlo hankosi heiniä latoon ja Eeva oli ladossa niitä vastaanottamassa.
"Jahka minä tässä vähän opettelen, kyllä minä vielä tartun viikatteeseenkin."
"Onkin jo jalan käynti tullut taatummaksi kuin ensin oli", arveli
Heikki.
"Niin… kun en hankkinut osata polkua pitkin kulkea, vaan aina kiviin ja risuihin kompastuin…"
"Niin oli, niin oli", naurahti Heikki. "Mutta kyllä kiveliö poikansa opettaa."
He palasivat kaikki yhdessä joukossa kotia yöksi. Akseli käveli eellimmäisenä ja lasketteli "Kalevalasta" säkeitä, jotta korpi kaikui.
"Näin maailma luotiin", hän huusi edellä kävellessään ja luki pitkän luvun "Kalevalasta".
"Itsekö se on lukenut?" kysyi Kaarlo.
"Ei ole itse. Minun on kuullut lukevan, niin muistaa kaikki", vastasi
Eeva.