"Ettäkö palaatte sinne, johon jätitte jauhosäkit ja muut tuomiset?" kysyi Kaarlo hämmästyen.
"Olen minä tämän taipaleen kulkenut välistä kolmeenkin kertaan yössä."
Kaarloa kadutti, että hän oli pyytänyt kapineitaan nyt matkaansa. Olisihan ne ehtinyt jäljestäpäin tuoda! Mutta eihän hän ymmärtänyt erämaan asukkaan elämää! Kuka sen tiesi, kuinka suuri köyhyys siellä oli kotona, kuinka suuri puute… ehkä leipäkin lopussa.
"On näin yön aikana vähän viileämpää", kuuli hän Heikin vielä arvelevan.
Polku laskeusi nyt sakeaan kuusikkokorpeen, jossa ilma tuntui tuoreelta ja viileältä. Polullakin kenkä upposi kosteaan sammaleeseen, ja paikoitellen näkyi pienoisia puroja, joiden vesi juoksi joistakin lähteistä edempää.
Tuntui oikein herttaiselta kävellä viileän kuusikon keskellä. Ei nähnyt mihinkään muualle kuin suoraan taivaalle, joka näytti pyörryttävän korkealta ja kalpean sinertävältä. Outo, omituinen hyvänmielen tunne täytti Kaarlon sydämen. Tänne oli menossa, pakoon maailmaa ja suuria syntejä, tänne erämaiden ja vauhkojen vaarojen taakse, kauas… niin kauas… niin kauas kuin pois kokonaan maailmasta! Tänne aloittamaan uutta elämää, tervettä ja voimakasta, puhdasta ja himotonta suuren luonnon koskemattomassa helmassa! Välistä vihlaisi kyllä mieltä jonkunlainen arkuuden tunne, ja toisinaan taas tuntui kuin pelko olisi ahdistellut sydäntä… Ellei enää koskaan pääsisi täältä pois! Kun hän näki puuttomien vaarojen huippujen köyhännäköisinä, alastomina ja harmaina kohoavan vasten vaaleata taivaanrantaa, tuntui hänestä, kuin ne olisivat kauan sitten kuolleiden jättiläisten hautakumpuja… Jos sinne eksyisi elämästä!
Mutta toisaalta viehätti häntä ympäristön jykevä, hiljainen rauha. Kaikki oli hänelle outoa ja ihmeellistä. Kesäyön kummallinen kirkkaus, karun luonnon koskematon kiveliö ja metsäisten maitten puhdas, keveä ilma…
Hän oli alkanut tuntea, että täällä hän paranee, täällä hän kokoaa entiset voimansa takaisin, täällä henki saa rauhoittua ja sydän tyyntyä. Täällä kasvaa uusi veri ruumiiseen, ja saasta ja lika hälvenevät höyrynä ilmaan! Entinen elämä on oleva kuin pahaa unta, ja tästä alkaisi hänen uusi, voimakas ja toimellinen elämänsä.
Reippaasti vain! Tuosta Heikistä piti ottaa esimerkkiä! Heikin elämä oli oikeata, vaikka se oli raskasta ja köyhää! Jahka hän oikein pääsee käsittämään sydänmaan miehen elämää…
Kuusikkokorpi oli harvennut, ja he tulivat männikkökankaalle, joka näytti viettävän järveen päin. Hetken kuluttua alkoikin järveä näkyä, ensin pieninä lampina metsän läpi, mutta sitten yhä suurempina. Ja aivan äkkiä he saapuivat järven rantaan, kun aurinko alkoi kohota heidän takanaan, paistaen kahden suuren vaaran välistä. — "Nyt ollaan perillä", sanoi Heikki ja laski taakkansa rannalle. Hän alkoi hommata tulta rantahiekalle, missä näkyi entisiä nokisia hongantyviä ja pikkurisuja.