Kaarlo katseli mielihyvin järvenselälle, jota nouseva päivä kultasi. Toiselta rannalta pohotti korkealta törmältä talo, jossa näkyi joku vastaveistettykin rakennus. Talon takaa kohosi korkea, louhikkoinen vaara, jonka kupeella kasvoi metsää, mutta tasainen laki oli kalju ja paljas. Se näytti niin rauhalliselta pienten peltojensa keskellä.
"Tämä on siis Illinginjärvi?"
"Tämäpä, tämä. Ja tuolla se on talo… Se uusi rakennus on navetta, menneenä talvena vasta salvettu…"
"Mutta eikö talolla ole erityistä nimeä?…"
Heikki oli saanut tulen syttymään ja kantoi siihen märän turpeen, saadakseen sauhun mustemmaksi. Hän naurahti.
"On sillä nimikin, vorstmestari-vainajan antama."
"Mikä se on?" Ja Kaarlo koetti mielessään miettiä, mikä nimi sopisi tälle yksinäiselle uudistalolle, kaukana naapureista, kiveliön keskellä, kirkkaan järven rannalla.
"Kaiholaksi tämän vorstmestari-vainaja on nimittänyt, ja se tuo kuuluu olevan kirjoissakin. Kaiholan uudistalo Illinginjärven rannalla, kuului rovastikin papereistaan lukevan."
"Vai Kaihola!"
Ja Kaarlo jäi hetkeksi mietteisiinsä. Heikki kantoi kaatunutta puuta lisää nuotioon ja tähysteli järven poikki. Kaarlo ei ollut havainnutkaan, ettei venettä ollut rannassa. Nyt hän sen vasta huomasi ja kysäisi: