Eeva on nytkin istunut soutamaan. Heikki pitää perää, ja Kaarlo ja Akseli istuvat keskipiitan päällä. Eevan silmissä on kostea kiilto ja koko hänen olemuksensa on alakuloista.
"Silloin oli aamuyö", sanoo Eeva hiljaa.
"Niin oli… se oli ihana aamu… Mutta kaunis päivä nytkin tulee…
Kas nyt, kun jo näkyy keltalehtiä tuolla lehdoissa… syksy tulee…"
"Ja sitten se talvi…"
Eevan ääni on surullinen.
Kaarlo on omituisissa mietteissä, ja kummalliset, ristiriitaiset tunteet mellastavat hänen sydämessään. Kun hän muistaa sitä maailmaa, josta oli tänne uuteen elämään tullut, tuntuu välisti vieläkin, että ikävöi sinne takaisin… Mutta kun vertasi sitä entistä tähän nykyiseen, niin sydän vavahti. Jos se vieläkin veisi pyörteisiinsä, jos se vieläkin voisi viehättää… jos sillä vieläkin olisi nautintonsa… jos hän ei enää jaksaisikaan…
Mutta sen hän tunsi, että häntä halu veti takaisin, mutta toinen, väkevämpi, pidätti. Syvällä sydämessä oli kuin epämääräinen pelko siitä, ettei sieltä enää jaksaisi tänne takaisin tulla, jos kerran pyörteeseen joutuu…
Mutta mitäpä hänen tarvitsee suin päin entiseensä vajota. Hän järjestää vain asiansa, kulkee varovasti, silmät auki, pää pystyssä, kulkee niinkuin vuorivaeltaja jyrkänteen rantaa ja varoo, ettei putoa kuiluun… ja tulee tänne takaisin… oman rakkaan, ihanan impensä syliin ja erämaan yksinäiseen rauhaan.
"Kuinka lie teillä hauska ollut, mutta kyllä te paljoa riskimmän näköinen nyt olette kuin tänne tullessa", puhelee Heikki veneen perästä.
Oli toki! Kaarlo oli lihonut ja ahvettunut. Näytti siinä pieksujalassa aika sydänmaan mieheltä.