„Tuomaanpäivän, uuen joulun ja loppiaisen“ välillä ei puita saanut hakata, muuten tulivat lehmät kesällä ontuviksi. Ihmisenkin oli vältettävä lastuille tallaamista.
Maanantai- ja torstai-iltoja myös rajuutettiin. Silloin ei saanut puita hakata, kiskoa päreitä eikä kehrätä. „Muuten nous muhkaisia, sauhkoisia tai muon pitäviä ja kehräis että rukki hyrräs.“[[14]]
Muutamia vuosikymmeniä olivat suomalaiset ikäänkuin piiloutuneet syvimpiin korpiin. Heistä tuskin muuta tiettiin kuin että joskus tulivat markkinoille tai veron maksuun joukottain, hävitäkseen taas teille tietymättömille. Kaarle kuningas oli heitä kehoittanut ahkerasti, jopa rangaistuksen uhalla, kaskia kaatamaan ja sadoistansa verona maksamaan kuninkaalle kolmannekset ja kirkolle kymmenykset. Mikäli voutein tiedossa oli suomalaisia, kannettiinkin veroja, mutta monista ei tietty mitään. Ruotsalaisille kävi usein kovinkin kateeksi että tuolla synkimmillä saloilla asui kansaa, päällepäätteeksi vierasta kieltä puhuvaa, joka tuntui tulevan hyvin toimeen viljelemällä metsiä tavalla, jota he itse eivät tainneet. Etenkin herätti kiukkua että heitä tuntui olevan miltei kaikkialla missä synkkää korpea vain kasvoi. Kerrotaanpa ruotsalaisten tuosta metsäsuomalaisten tavattomasta leviämisestä sepittäneen tarinan, että perkele oli heitä Suomesta kaapannut ja sitonut suureen kimppuun ja sitten kiitänyt yli meren ja sirotellut sinne tänne metsiin ruotsalaisten kiusoiksi.[[15]] Kun tuli ruotsalaisseuduille kato, oli yleisenä sananpartena: Mennään salosuomalaisilta kaskirukiita ostamaan. Kateellisia olivat naapurit myös siitä, että suomalaiset olivat taitavia metsänkäviöitä ja veivät saloilta komeita hirviä ja karhuja, joita eivät ruotsalaiset talonpojat pystyneet kaatamaan.
Jo Kustaa II Aadolfin aikana monet ruotsalaiset menivät joko maaherroille tai kuninkaille valittamaan, että metsillä oli rosvoilevia suomalaisia, jotka hävittävät metsiä ja metsänriistaa. Kustaa II Aadolf sanoo eräälle Helsinglannin kirjurille: „Mutta mitä irtolaisiin suomalaisiin tulee, niin heidät kaikki on sinun otettava kiinni ja pantava nihtein huostaan ja vihdoinkin meneteltävä niin etteivät he pääse ilman ankarinta rangaistusta.“ Hallitus rupesikin valituksiin kiinnittämään huomiota ja niinpä alkoi vuodesta 1636 suomalaisvainojen aika.
Värmlannin ja Näriken maaherra mainitsee kirjelmässään v. 1636 kutsuneensa Örebron kaupunkiin suomalaisia, heistä parhaat valitaksensa uutisasukkaiksi, „muut irtolaiset määräten tekojensa tähden kuukaudeksi omissa ruuissaan kaivostöihin ja sitten maasta karkoitettaviksi“. Hallitus piti tätä toimenpidettä sopivana, antoipa talonpojille oikeuden metsäläisiltä kiskoa veroja ja lausui lisäksi samana vuonna maaherralle lähettämässään kirjelmässä: „Kun suomalaiset eivät tahdo muuttaa kaupunkeihin, vaan jäävät maalle, niin voitte Te antaa vanhuksien ja ainoastaan yhden jäädä talon omistajaksi ja kaikkien muiden on muutettava kaupunkeihin käsityöläisiksi, ja ken ei tahdo tai siihen kykene, hänet on otettava seuraavassa kutsunnassa sotamieheksi.“ Kun maaherra vielä valitteli ja kyseli lähimpiä ohjeita, antoi hallitus syyskuun 4 p:nä 1636 julistuksen:
„Patentti suomalaisia varten, jotka ovat Suuriruhtinaanmaasta muuttaneet ja nyt metsillä asustavat“.
Tämä „patentti“ on annettu kuningatar Kristiinan nimessä ja sanotaan siinä m. m.: „Suomalaisilla on tapana lähteä Suuriruhtinaanmaasta Ruotsin kuningaskunnan metsille tekemään metsänhakkuulla ja eläinten ampumisella kruunulle ja muille alamaisille vahinkoa. Kun he eivät minkään muun vuoksi kuin sotamieheksi oton pelosta ole saaneet tällaista muuttamistapaa, niin olemme katsoneet olevan kyllin syytä, että heidät armotta vangittaisiin ja rangaistaisiin varoitukseksi muillekin Suuriruhtinaanmaassa asuville.“ Erikoisesta armosta saisivat he sentään „ennen seuraavaa vappua mennä kotiseuduilleen, mistä olivat tulleetkin. Ja on heitä kaikkia kiellettävä kylvämästä nurmille tai pelloille mitään siemenviljaa. Jos joku heistä rohkenee laittomasti tai ilman pätevää syytä kauemmin täällä Ruotsissa oleskella tai piileskellä, ja joko kruununmetsillä, rälseillä tai verotiloilla lisäksi tehdä vahinkoa, niin annamme Me Maaherrallemme vallan ja luvan, ja samalla ankarasti käskemme, heitä joka seudulla etsimään ja ottamaan kiinni (ruots. iskemän päästä), panemaan kaularautoihin ja meidän sekä kruunun töihin linnoihin ja taloihin tuomaan sekä antamaan meidän edelleen määrättäviksemme ja käytettäviksemme.“ Edelleen kiellettiin ketään pitämästä luonansa kuljeksivaa suomalaista.
JUHOLAN LEHMI- JA VUOHIKARJA PAIMENINEEN. ÖSTMARKISSA 1905. Väinö S—n valok.