Vuonna 1638 annettiin lisäasetuksia. Ja 1640, kun maaherra Karl Bonde valitteli suomalaisten kaskiviljelyksen jatkuvan, antoi hallitus käskyn „polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset, joita he sinne tänne metsiin ovat rakennelleet ja myös heidän viljansa, jos se on tuleentunutta, on joko heiltä otettava tai poltettava, että he elintarpeitten puutteessa lähtisivät metsistänsä“. Samansuuntaisia käskyjä annettiin esim., v. 1641, 1642 ja 1643. Määrätään esim., että suomalaisten pirtit ja viljat ilman tutkintoa ja tuomiota on poltettava! Ja matkustaessaan Värmlannissa sanoi drotsi Gabriel Oxenstierna, että suomalaiset ovat henkipattoja, joita jokainen syyttä saa ampua.[[16]]
Tällaiset asetukset tuntuivat metsäsuomalaisista kovin omituisilta. He tiesivät kuninkaan kehoituksesta Ruotsiin muuttaneensa ja että heitä muutama vuosikymmen sitte oli rangaistuksen uhalla käsketty kaskiviljelystä harjoittamaan. Ja nyt tuota pidettiin rikoksena ja heidät tahdottiin kuin pahantekijät konsanaan karkoittaa koko maasta ja polttaa pirtit!
Yksi valokohta näinä aikoina on. Vuoden 1640 tienoilla maaherra Olof Erikinpoika Stake hankki suomalaisille vero- ja kiinnityskirjoja, joten he voivat olla varmat omistusoikeudestansa. Stake otti ruotsalaisilta talonpojilta 2—5 penikulman päässä taloista olevia takametsiä, joita nämät olivat tottuneet ominansa pitämään, vaikkei niiden omistuksesta missään ollut lähempiä määräyksiä. „Häntä on meidän talonkirjoistamme kiittäminen“, kirjoittaa Gottlund kuninkaalle metsäsuomalaisten nimessä, „ja siunaamme hänen muistoansa, jota kiitollisina säilytämme mielessämme“. Läntisillä metsillä asuvat suomalaiset lukevat Staken ansioksi ettei heitä kokonaan tiloiltansa karkoitettu.
Vuoriteollisuus edistyi 1600 tienoilla Ruotsin valtakunnassa ja tehtaita perustettiin suomalaismetsiinkin. Jo Kaarle herttua lupasi v. 1581 jokaiselle, joka metalleja löytää, vapauden niitä käyttää, kunhan vain kymmenykset maksaa, vieläpä myöhemmin takasi niille, jotka metallikaivantoja perustavat, kuudeksi vuodeksi veroista vapauden ja pääsisivät he myös sotapalveluksen suorittamisesta. Monet suomalaiset etsiskelivät vuorista metalleja, toiset taas ottivat malmia järvien pohjista. Niinpä sanotaan Västmanlannin Nya Kopparberegt nimistä vaskikaivosta suomalaisen löytämäksi. Se oli miltei umpisuomalaisella alueella. Ja kun siitä tehtiin eri käräjäkunta, valittiin lautakuntaan puolet suomalaisia.
Suomalaisten ensimäiset kokemukset pienistä vuorikaivoksista olivat mitä edullisimpia. Niille voi myydä hiiliä, kaskirukiita ja saada rahatyötä. Mutta kun valtion mailla olevat kaivokset joutuivat yksityisille henkilöille muuttuivat olosuhteet kokonaan. Hallitus luovutti näille „patruunille“ jopa oikeuden kantaa valtion kymmenyksetkin. Ja hiilten poltto, miiluaminen, kävi yhä huonommaksi tulolähteeksi, kun tehtaiden omistajat määräsivät, ettei talonpoika saanut hiiliä myydä kuin vain määrätyille tehtaille, jolloin tietysti voitiin maksaa niistä mitä tahdottiin.
Tehtaille olivat metsät välttämättömiä ja tehtailijatkin ryhtyivät kovasti ahdistelemaan suomalaisia. Niinpä annettiin jo 1647 erikoinen metsäasetus jossa määrättiin, että jos jonkun suomalaisen viljelys „havaitaan maalle ja vuoriteollisuudelle enemmän haitalliseksi kuin hyödyksi, jota laamannein, tuomarein ja lautakuntain on tutkittava ja siitä päätettävä, on hänen asuntonsa ja torppansa revittävä ja poistettava, heidän kaskensa viljoineen heiltä otettava, ja jos joku vielä luvatta siinä työtä tekee ja uudelleen rakentaa, niin hänet on vangittava, rakennuksensa poltettava ja hän menettää työnsä tulokset ja kaikki mitä hänen huostassaan on jaetaan kolmia, meille, asianomaiselle seudulle tai kihlakunnalle sekä syyttäjälle“. Tätä metsäasetusta paikkailtiin vielä 1664, jolloin sanotaan: „jos joku talonpoika tästälähin antaa jonkun suomalaisen tai jonkun muun asua tai rakentaa metsässänsä, maksaa hän ensi kerralla sakkoa 40 hopeataaleria, jos hän uudelleen tulee esille kärsiköön hirsipuurangaistuksen, josta emme tahdo häntä armahtaa“.
On itsestään selvää että asetukset, joissa määrätään, että ilmiantajat saavat kolmannekset, panivat ennestäänkin kateelliset ja vihamieliset ruotsalaiset naapurit vainumaan kaikkialta metsäsuomalaisia ja ottamaan selkoa kellä oli tallella kuninkaan lupakirja. Ja ken lupakirjansa oli hukannut joutui armotta kodistaan ja konnustaan maailman selkään pakolaisena tai vankina hoveihin raatajaksi.
Monet suomalaiset luulivat, että hallitsija ei voinut myöntyä tällaisiin julmuuksiin ja vääryyteen, vaan arvelivat ahneiden ruotsalaisten talonpoikien ja virkamiehen tekevän kaiken omaksi edukseen. Senpävuoksi he panivat lähetystöjä kuninkaassa käymään, mutta huomasivat paikallisten viranomaisten ja talonpoikain häätöjänsä tekevän juuri hallitsijan tahdon mukaisesti. Tämän jälkeen ei heillä enää ollut muuta neuvoa kuin joko omin voimin puolustautua ryöstelevien naapurien hyökkäyksiltä tai paeta sisimpiin metsiin, joissa monasti elelivät vain metsämajoissa, mutta sittenkin usein kaatoivat itselleen kasken saadakseen metsänotuksien antamaan särpimeensä leipää. Ne, joilla taas oli talonkirjat, olivat siitä huolimatta kaskenkaadossa tiukalla. Tehtaat tahtoivat viedä kaikki metsät ja suomalaisten täytyi maksaa suuret sakot kaskimaistaan, vaikka olivat varmat siitä, että ne oli omille alueille kaadettu. Vaikuttaa kuin purevalta ivalta lukea erästäkin suomalaisten kuningattarelle osoittamaa valituskirjaa. Valitettuaan, että tehdas oli antanut luvan kaataa pienen kasken ja sittemmin sakottanut heitä, lopetetaan kirjelmä sillä, että „köyhät metsäsuomalaiset“ toivottelevat Hänen Kuninkaalliselle Majesteetillensa kaikenlaista sekä henkistä että ruumiillista hyvinvointia.
Surkean kuvan Taalain suomalaisten oikeudettomasta asemasta saamme eräästä vuonna 1726 toimeenpannusta tutkimuksesta.[[17]] Vuorikollegio oli näet saanut aikaan sen, että hallitus pani erään tuomarin asianomaisten lautakuntien kera tutkimaan Taalain suomalaisten suhdetta Jalun vaskikaivokseen. Tutkijoille eivät suomalaisten kuninkailta saadut vahvistuskirjat näy vähääkään merkitsevän. Huomataan kyllä, miten paljon uutismaita he ovat viljelleet, „kivikkoja peranneet“, „miilunneet tehtaalle“, „suorittaneet sotilasveroja ja muita veroja“, „viime sodan (1718) aikana vieneet postia sotajoukolle Norjaan“, „eivät koskeneet kelpaavaan miilumetsään“, ruokalisänään käyttäneet vain „pettua ja ruumenia“, mutta kaikesta huolimatta päätellään vain, saako joku pitää maansa tai ei, sen mukaan soveltuuko tuon tilan metsä tehtaalle. Muutamissa pitäjissä sanoivat ruotsalaiset talonpojat suoraan, ettei kukaan heistä tahdo ottaa niitä torppia ja saada „niskoillensa niiden veroja ja sotamiehen ylläpitoa“. Kun suomalaiset tutkintolautakunnalta esim. Malun metsillä anoivat saada jäädä pienille tiloillensa, „koska niihin olivat paljon työtä panneet“, intti Jalun kaivoksen edustaja, että kuninkaan sydämellä ovat enemmän vaskikaivokset, „joille suomalaisista on enemmän vahinkoa kuin vero tuottaa, niin ettei olisi heitä pidettävä raivaamillansa tiloilla, ellei heidän torppansa ole sellaisilla paikoilla, että metsänhakkuulla ja tukinuitolla voivat jotenkin vuorikaivosta palvella“. Ihmettelepä sitte, jos jokunen metsäsuomalainen sanoi samaten kuin eräs Heikki Elfdalin käräjillä 1663: „Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.“
Paitsi vuoriteollisuuteen alkoivat läntiset metsät jo 1600-luvulla kelvata vientitavaraksikin. Venerin vesistöjä pitkin uitettiin metsiä merenrantamille. Göteborgin porvarit huomasivat metsät verrattomaksi tulolähteeksi ja niinpä hankkivat he yksinomaisen oikeuden, niinkuin ennen vuorikaivoksetkin olivat tehneet, ostaa Värmlannin ja Taalain metsiä. Kellekään muulle ei tilanomistajilla 1729 alkaen ollut oikeutta metsiänsä myydä. Vasta vuoden 1752 valtiopäivillä myönnettiin oikeus myydä kelle tahansa Ruotsin valtakunnassa metsiä, mutta ei norjalaisille tai Norjan kautta vietäviksi — 2 vuoden vankeuden tai 100 taalerin sakon uhalla. Mainitsen muutaman esimerkin: Dalbyn suomalaisilta otettiin v. 1774 kokonaista 1 100 tusinaa tukkia, jotka poltettiin, seuraavana vuonna otettiin takavarikkoon sekä pölkyt että kymmenkunta hevoista, huutokaupalla myytäviksi. Kun huutokauppa oli pidetty, veivätkin suomalaiset yöllä hevosensa. Vuonna 1777 poltettiin niinikään 1 002 tolttia hirsiä, jotka oli aiottu myydä Norjan puolelle.