Saatiinpa muistakin kuin metsistä syitä valittaa suomalaisten olevan maalle vahingollisia. Niinpä kaipasikin Västerdalin väestö v. 1622, että suomalaiset sinä talvena kaatoivat joukottain hirviä, ilveksiä ja kärppiä. Värmlannin talolliset lähettivät samansuuntaisia valituksia, lisäten, että suomalaiset eivät edes antaneet kalojen olla rauhassa järvissä, että he kuljeskelivat halki metsien, vieläpä että he rikkoivat ruotsalaisten tavaroita ja varastelivat. — — Ainakin viimeksimainittu syytös oli perätön ja niinkuin eräs viime vuosisadan ruotsalainen kirjailija sanoo, oli varkaus Värmlannin ruotsalaisten oma helmasynti.
Evättiinpä 1671 suomalaisia edes keräämästä vuohillensa ja lampaillensa lehtiä ja havuja; kiellettiin lopulta vuorikaivosten läheisyydestä asuvia suomalaisia kokonaan pitämästä vuohia.
Kun kerran on puhe suomalais-vainoista, ei ole kielellistä sortoa unohdettava. Ruotsalaiset eivät Värmlannin metsäsuomalaisten henkiseksi kohottamiseksi tehneet mitään, ellemme sivistämisellä tarkoita ruotsalaistuttamistyötä. Itsepintaisesti puhuivat suomalaiset omaa kieltänsä, jota jokunen taisi lukeakin. He eivät edes huolineet mennä naimisiin ruotsalaisten kera, joten oli tapana heitä ivaten nimittää „finnadel“, suomalaisaateliksi. Ja mitään suomenkielisiä jumalanpalveluksia tai saarnamiehiä ei Ruotsin valtio suostunut heille antamaan. Se sivistystyö, jota ruotsalaiset soivat maassansa asuville korpien perkaajille, selviää muutamista seuraavanlaisista toimenpiteistä. Fryksdalin käräjillä huhtik. 18 p. v. 1646 julistettiin:
Jokainen suomalainen, joka ei tahdo oppia ruotsia, käydä kirkossa, käräjillä ja kokouksissa ja kaikin tavoin olla esivallalle kuuliainen ja tottelevainen pappisviranomaisille sekä hurskas ja lempeä ruotsalaisille, samaten kuin maan ja valtakunnan muut asukkaat, sen koti on poltettava, talonkirja tehtävä mitättömäksi ja on hän jokaisen ruotsalaisen edessä henkipatto.
Kaarle XI julisti Helsinglannin metsäsuomalaisille v. 1682, senvuoksi että oli kuullut, etteivät nämä olleet halukkaita ruotsin oppimiseen, asetuksen, jossa käskee heitä ankarasti nuhtelemalla tuon hitautensa jättämään. „Mutta jos he niskoittelevat, tahdomme me usein mainitut suomalaiset siltä paikkakunnalta, jossa he sitäpaitsi ovat tarpeettomia, karkoittaa, ja käskemme, että siinä tapauksessa menevät tiehensä Suomeen, mistä tulleetkin ovat, siellä äidinkielellänsä oppiaksensa kristinoppia.“ — Harvoin on kuultu monen muun hallituksen tämäntapaisilla julistuksilla koettavan saada jotakin osaa alamaisistansa hylkäämään äidinkielensä!
Suomalaiset suorastaan pakoitettiin sakkojen uhalla sunnuntaiksi tulemaan ruotsalaiseen jumalanpalvelukseen. Jos metsäsuomalainen, asuipa hän sitte vaikka kuinka kaukana saloilla, ilman laillista estettä muutamaksi sunnuntaiksi jäi pois kirkosta, oli seurauksena moneen kymmeneen taaleriin nouseva sakko.
Gottlund sanoo sattuvasti, metsäsuomalaisten puolesta puhuessaan mainitunlaisista asetuksista: „Vaikkakin papeilla, samaten kuin vuorikaivosten omistajilla kuninkaallisten asetusten nojalla oli oikeus ajaa meidät maasta, eivät he sitä kumminkaan tehneet, siitä luonnollisesta syystä, että olisivat menettäneet suuren osan tuloistansa, joka ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin. Ja ovat he useammin kuin kerran osoittaneet ennemmin tahtovansa säilyttää meidät suomalaisina, vaikka pakanoina, kuin sallia meidän lähtevän kirkkoherrakunnastansa.“ Niinpä ei annettu Orsan suomalaisten rakentaa uutta kirkkoa, vaikka he asuivat 10—15 penikulmaa kirkolta, siitä syystä, että papisto olisi menettänyt tuntuvan osan tuloistansa — hautausmaan vain he saivat lähemmäksi! Gottlundin mielestä suomalaismetsien papisto hankki tällaisia asetuksia, voidakseen sitten mielin määrin kurittaa suomalaisia ja halveksia heidän kieltänsä.
Mutta mitäpä pakollisissa jumalanpalveluksissa valtakunnan kieltä opittiin! Eipä siis ihme että parisen kirkkoherraa v. 1693 kuninkaalle valitteli että: „Vaikkakin mitä tiukemmin oli yritetty — niinkuin taivaan Jumala tietää — saada suomalaisia oppimaan ruotsia, eivät vanhanpuoleiset sittenkään ruotsalaisia saarnoja ymmärrä, ja loitompana erämaissa asuvat nuoret ovat niin kiukkuisia, että kun heitä ruotsiksi puhuttelee, sanovat, etteivät ruotsia ymmärrä, sillä välttääkseen katkismuskuulusteluja ja sielunpaimenensa puhuttelua.[[18]]“
Kaarle XI lähetti tuon mietinnön johdosta samana vuonna maaherralle kirjelmän, jossa käsketään kaikkien viranomaisten sanoa Gästriklannin ja Helsinglannin suomalaisille, että he sekä itse opettelevat paremmin ruotsia „sekä kaikin mokomin siihen lapsiansa taivuttavat“.