Ryhdyttiinpä tehokkaampiinkin toimiin. Lähetettiin 1693 pari pappia, jotka myöskin taisivat suomea — Schaefer ja Magnesius — opettamaan suomalaisille kristinoppia ja tietysti samalla ymmärtämään ruotsia. Schaeferistä tuli ikäänkuin metsäsuomalaisten ensimäinen lähetyssaarnaaja ja rakastivat suomalaiset tätä muuten itsepäistä ja riidanhaluista miestä, vaikkakin hän heille neuvoi, että äidinkieli on unohdettava.
Mutta sekä ennen että jälkeen Schaeferin ajan saarnailivat ruotsalaiset papit, että suomen puhuminen oli syntiä ja nuo harvat suomenkieliset uskonnolliset kirjat, joita salosuomalaisilla oli, olivat pakanallisia. Pyysivätpä usein saada niitä kotona tutkiaksensa ja sitte ne hävittivät. Monasti merkittiin kirkonkirjaan sen nimen kohdalle joka taisi lukea vain suomea „hedning“ (pakana).
Mutta kirkkoja oli vielä 1700-luvullakin suomalaismetsissä kovin harvassa. Esim. Moran kirkolle oli Länsi-Taalain suomalaisilla kymmenen penikulman matka. Usein ei sinne tehnyt mieli monen penikulman takaisilta taipaleilta mennä. Kun sattui joku kuolemaan, täytyi ruumis tietysti saada siunattuun multaan. Kerrotaan monasti käyneen niin, että kun monet penikulmat hölskytettiin kirstua hevosen selässä tai pitkillä maassa laahustavilla aisoilla, joihin oli pantu poikkipienat, laudat lopuksi lähtivät irti. Niinpä sattui kerran, että ruumis tipahti auenneesta kirstunpäästä tielle ja oli mentävä takaisin metsiin etsimään haudattavaa.
Toinen tarina siitä, mitä kirkon etäisyys merkitsee: Mullinkiärnän kylässä on eräs Ruopaisen harju niminen mäennyppylä. Siinä lähettyvillä oli muinen talo, jossa mainitun niminen mies oli kuollut. Kesäkuuman ja kiireiden töiden aika kun oli, ei lähdetty kuollutta kirkolle kantelemaan, vaan lyötiin ukko siihen kotinsa alle hiekkakumpuun, joka siitä syystä sai „Ruopaisen harjun“ nimen.
Pieniä lapsia oli myös hankala tuoda kastettavaksi ja jäikin toimitus kunnes jonkun verran varttuivat. Niinpä kerrotaan että kun eräs metsäsuomalainen toi Östermarkin pappilaan poikalastansa kastettavaksi, jätti hän säkin, missä poika oli, portaille. Papin kera pakinoidessa kului kotvanen. Kun mennään lasta noutamaan „pyhää kasteen sakramenttia“ saamaan, huomattiinkin, että hän on parhaillaan pappilan kanoja kaahaamassa.
Kertoopa kappalainen Brantzell vielä 1830 tienoilla olleen monta 30—40 ikäistä, joita ei oltu laskettu ripille, ja ihmettelee, kun suomalainen renki tuli pappilaan tarjoten lahjaksi mukanaan olevaa mustaa pässiä, jos hän vain pääsisi ripille.[[19]]
Vainoihin kuuluvaksi ja suureksi osaksi niistä johtuneiksi voimme lukea suomalaisten Amerikaan siirtymisenkin. Ruotsalaiset valtiomiehet olivat saaneet päähänsä, että heidän piti niinkuin englantilaisten ja hollantilaisten perustaa siirtomaita Amerikaan. Mitäs muuta kuin suomalaisten kimppuun taas, sillä kolonia ei syntynyt ilman siirtolaisia.
Huhtikuun 16 p:nä 1641 annettiin määräys, että viranomaisten oli kehoitettava Ruotsin ja Norjan rajaseutujen suomalaisia siirtymään perheinensä Amerikaan Delaware-joen tienoille. Mutta eivätpä suomalaiset olleet halukkaita lähtemään meren taa tuiki tuntemattomille intianein maille. Otettiin silloin muitta mutkitta kiinni joukko suomalaisia ja pantiin heidät Karlsbadin vankilaan. Hallitus arveli toimenpiteestä, että oli sille mieluista (oik. „suloista“) että oli onnistuttu saada kynsiin („saatu päästä kiinni“) sellaisia vahingollisia ja metsäähävittäviä suomalaisia ja kuljeksijoita. Ja jolleivat he hyvällä lähtisi Uuteen Ruotsiin, oli heidän saatava tilallisia takaukseen siitä, että ottaisivat autioiksi jääneitä taloja tai torppia viljelläksensä. Jolleivat he siihen pystyisi, ei heille ollut muuta neuvoa kuin Amerikaan matkustaminen, tai oli heidät pantava rautoihin ja vietävä töihin kruunun linnoihin ja kartanoihin.
Everstiluutnantti Juhana Printz määrättiin 1642 siirtokunnan kuvernööriksi. Hän kulki Taalain suomalaisia värväämässä ja Värmlannin sekä Taalain maaherrat myös hänen varalleen vangitsivat rauhattomiksi julistettuja suomalaisia kaskenpolttajia, jotka pakkosiirtolaisina Printzin mukana 1643 lähetettiin Amerikaan.