Vuonna 1653 vietiin niinikään kolmisensataa Värmlannin ja Taalain suomalaista Amerikaan. Siellä heidän täytyi Kanarisaarten luona taistella kolmea turkkilaista laivaa vastaan, jotka he ajoivat pakoon. Tullessansa perille Delaware-joen suulle oli siirtolaisjoukko sulanut miltei puoleen.
Suomalaisia muutti jokunen määrä vapaaehtoisestikin vuosisadan keskivaiheilla Amerikaan, johon Suomesta tulleitten heimolaistensa kera muodostivat Delaware-joen suulle pienen siirtolan, jolle antoivat nimeksi „Suomi“. Intianein kanssa elelivät suomalaiset siellä sovussa ja rauhassa. Kun kuultiin sielläkin tultavan toimeen, näyttää siirtolaisuus jonkun verran vilkastuneenkin. Esim. 1664 oli yhdellä kertaa kokonaista 140 Medelpadin suomalaista matkalla Amerikaan. Tietysti ei Ruotsi suomalaisille amerikalaisessa siirtolassa äidinkielellä suonut opetusta.
Mutta Amerikan suomalaisten vaiheet eivät lähemmin kuulu esitykseen, joten ne jätämme!
Mainittiin jo, että suomalaisasutusta levisi Norjan puolellekin. Vainojen aikana sinne siirtyminen sai vauhtia, etenkin kun ensimäiseksi muuttaneet tuntuivat rikastuvan ja saavan hyviä satoja. Ja hallitus joskus avustikin uutisasukkaita. Norjan hallitus lupasi ilmaiseksi luovuttaa suomalaisille heidän viljelemänsä maat, verovapautta 16—20 vuodeksi, vapautusta asevelvollisuudesta 20 vuodeksi. Muutamat saivat vielä raha-avustustakin. Antoipa Fredrik V vielä 1754 asetuksen, jossa uhkaa sakolla ja vankeudella rangaista kaikkia, jotka estelevät uutisasukkaita töissänsä. Mutta kun metsille ruvettiin panemaan arvoa tiukkenivat olot sielläkin. Ja jo 1648 antoi Fredrik III asetuksen, jossa käskettiin kuljeskelevia metsäsuomalaisia lähtemään valtakunnasta tai laillisesti asettumaan metsille asumaan. 1670—80 heitä myös usein halveksien asetuksissa mainitaan — vaikkakin toiselta puolen halutaan uutistilojen raivaajiksi. Pahinta oli suomalaisille, että he ottivat lainaksi tavaroita Kristianian kauppiailta. Kellä oli ostettu ja verolle laskettu talo voi silloin yhtäkkiä aivan pienestä velasta sen menettää, hänen itsensäkään tajuamatta, kuinka tuo kauppakirjoilla ja koroilla vehkeileminen oli käynyt. Niinpä Ankerin ja Rosenkrantzin kauppahuoneet lopulta omistivat viidenkymmenen suomalaisen talot. Vingerin, Brandvoldin, Gruen ja Hosin pitäjissä olivat muutamat kauppiaat anastaneet 98 taloa. Niitä he eivät suinkaan viljelleet: Kaadettiin metsiä ja kiskottiin torppareilta päivätöitä. Niinpä suorittivat suomalaiset Kristianian lähettyvillä tuhansia päivätöitä suoviljelykseen, josta lopulta ei tullut kumminkaan mitään. Ruotsin ja Norjan maatalouspolitiikkaan metsillä sopinee ehkä Gottlundin muistiinpanemat sanat: Ruotsin puolella koetetaan kaikki muuttaa suurteollisuudeksi ja tehtaiksi, Norjassa toivottaisiin, että kansa voisi muuttua suuriksi mastopuiksi, jotka kannattaisi myydä englantilaisille.
Suomeen, „josta tulleetkin ovat“, usein myös koetettiin Ruotsin sydänmailla leviävää suomalaista kansaa saada takaisin muuttamaan. Jotkut niin tekivätkin. Kun Värmlantiin 1741 tuli kova katovuosi, koetettiin toteuttaa tuumaa. „Muutamia satoja perheitä lähetettiin 1742 Värmlannista Pohjanmaalle“, mutta osa kuoli nälkään, toiset palasivat takaisin.
Vaikka suomalaiset aina saivat kokea olevansa muukalaisia Ruotsissa, ottivat he silti kernaasti osaa tämän uuden isänmaansa puolustamiseen. Niinpä heitä 1664 jo mainitsemassamme n. s. Hannibalin raja-sodassa tanskalaisia vastaan palveli „muutamia satoja“ Värmlannin nostoväessä. 1600-luvun lopulla he usein saivat olla ikäänkuin maan etuvarustuksena Norjasta käsin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, ja monelta ryösti vihollinen omaisuuden ja karjan sekä sytytti pirtin palamaan. Onneksi asui suomalaisia molemmin puolin rajaa ja harvoin sattui että suomalainen kummallakaan puolella rajaa olisi hyökännyt tai johdatellut vihollista heimolaistensa kimppuun. Ainoastaan sotajoukoissa täytyi heidän joskus taistella toinen toistansa vastaan ja silloin täytyi heimolaistunteen väistyä velvollisuuden tunnosta isänmaata ja kuningasta kohtaan.
Kukapa sissisotiin olisi ollut tottuneempi kuin suomalainen, joka uudessa kotimaassaan sai aina varoa ruotsalaisten ja norjalaisten hyökkäyksiä. Ruotsin ja Tanskan alituisten sotain aikana hiipivät norjalaiset — silloin Tanskan valtakuntaan kuuluvina — tuon tuostakin yli rajan Ruotsin puolelle ryöstämään ja päinvastoin taas ruotsalaiset Norjan puolelle.
Suomalaisissa oli peljättyjä sissejä. Esim. Paavo Konkarista kerrotaan miten hän oli norjalaisten ainaisena pelkona. Kerran saatiin hänet toisen seuralaisen kera kiinni. Toinen lyötiin kuoliaaksi, mutta Konkari vietiin norjalaisen päällikön luo saamaan oikein kelpo rangaistuksen. Tuimana kysyi päällikkö, miksi Konkari oli niin paljon vahinkoa tehnyt norjalaisille. Vastaus: Olen siten luullut olevani uskollinen isänmaalleni. Hän pääsi vapaalle jalalle.
Toinen peljätty mies oli Keltti. Kerran olivat norjalaiset ryöstäneet Ruotsin puolelta viljaa. Keltti oli väijyksissä ja ampui. Norjalaiset pamauttivat yhteislaukauksen ja Keltti heittäytyi kuin kuollut pitkäkseen harjanteelle. „Saitkos perkele!“ ilkkuivat norjalaiset jatkaen matkaansa. Mutta pianpa oli Keltti kintereillä ammuskelemassa, niin että norjalaisten oli heitettävä saaliinsa pitkin metsiä. Toisen kerran ampui hän ludosta hongasta norjalaisjoukkuetta kahdella pyssyllä, osaten heidän päällikköönsä.