Mainittakoon vain pari esimerkkiä. Räisäinen kirjoittaa joulukuun 23 p:nä 1822 erään vaimon syksyllä käyneen 3 penikulman päästä pyytämässä lähettämään kiitoskirjeen Gottlundille. Käyttäkäämme Räisäisen kirjeen sanoja: „Minä oon unhottanna hänen asiansa, jota hän pyysi juuri itkusuulla minua tekemään, että teille kirjuttaman kostjumalat Bibliasta (raamatusta) jonka hän sai. Hän sanoi puhutellesa miehiä Talpuassa ja niitä jotka Pipellöitä oil suaanna, että ois suaanna niihen kanssa kiitoksen Lähetteä. Vaan ne oil vastanna ej hyö taija. Niin tästä tämä köyhä vaimo oil suruissaan ja käyv tämän pitkän tien. — — — Niin ole siis kiitetty moniin kerroin hänen etestä. Kylläpä sinä hänen sytämens ymmärrät.“
Syyskuun 20 p:nä 1823 kirjoittaa Räisäinen: „Se vaimo Kirsti Matintytär Sikainen antin-aholta, häneltä paloi sauna keväillä, ja kaikki ne vähät rihkamat, jotka saunan sisällä lie ollu, vaan kuitenkin sanottiin hänen sanoneen: enmä muuta niin paljon huoli kuin sitä suomalaista Bibeliä, joka multa paloi, jonkama Suomen-Herralta sain.“
Lukuhalu tuli muutamassa kuukaudessa yleiseksi suomalaismetsissä. Ainakin neljä Turun Viikkosanomaa kierteli metsiä, mutta niilläpä olikin lukijakuntaa. Huhtikuussa 1822 kertoo Räisäinen, että yhdet Viikkosanomat kiertelivät 40 taloa. „Ja myö tykkeämme heistä hyvin, ja joka mies sanovat heitä oppivansa Lukemaan.“
Samalla kohosi myös suomalaisten itsetietoisuus. Saatiin tietää että vielä puhuttiin samaa kieltä Pohjanlahden tuolla puolen. Luultiin vielä tämän heimon olevan yhtä hyvin omina määrääjinänsä kuin ruotsalaiset. Heille selvisi, ettei pappi enää ole oikeutettu kuten ennen ruotsia taitamattomista merkitsemään kirkonkirjoihin „hedning“ (pakana).
Gottlund oli tiedustellut sukutarinoita suomalaisista, nyt ruvettiin tahtomaan yksin niistäkin tarkempia selvityksiä. Räisäinen kirjoittaa kesäkuun 22 p:nä 1822:
„Teällä on niin monta, jotka tahtois kirjuttamaan asioitan. Ja ne on niin Joutavia että minua naurattaa heijän asioilla, niitä on yli 100 ajastajan vanhoja asioita eikä mitään Kirjutoxia heijän piäälle.“
Melkein lapselliselta tuntuu väliin halu näyttää herroille, että on tuota suomeksikin painettu jotakin hyvää. Räisäinen, joka aina on kuten suuna säkissä ja johon ruotsalaisten ja norjalaisten iva kohdistui eniten, tuumailee joulukuun 23 p:nä lähetetyssä kirjeessä:
„Työ tietten kaikki sen hyvyen kuin työ taijatto mulle, vaan vielä nytkin minä pyyän yhtä kirjoa teiltä maxun etest, maxakoon mitä tahaan, kuin poara (vain) Löytys. Sen pitäis olla Jumalaisen kirjan, yhen ratin Suomea, toisen ratin Ruohtia vastuxin kirjan Lehellä.
| Ei kirkko niin täys ettei pappi suaa sioan. | Kyrkan er altrik so sull att icki prästen har sit rum. |
Minä näyttäisin sitä kirjoa Meidän Herroille ja muille, jotka pitävät Suomalaista oppia turhana.“