Äidinkielen rakkaus ilmeni vieläkin tuntuvammalla tavalla. Muutamat, jotka jo olivat miltei unohtaneet suomen puhumisen tahtoivat uudelleen oppia sitä puhumaan ja lukemaan. Edellämainitussa kirjeessään sanoo Räisäinen: „Josei Hendrichson Hakkarainen Långflonäs, Se pyys mun teiltä tinkoamaan saman Laista kirjoa maxun etest. Hän tahtois opetteleita Suomenkielen se ei tainna suomea puhua. Hän kävi teällä syxyllä kuullostelemassa asiaa vain silloin ej vielä ollu tullu vastausta hänen kirjan päälle.“
Kaikista kirjeistä huomaa miten kernaasti tahdottiin saada oma kieli jälleen käytäntöön. Pekka Karvainen kirjoittaa jouluk. 20 p:nä 1822: „Vaan nyt minä luulen, kuin hyöö oppiivat lukemaan oman kieleensä jälkeen jotta hyö tuleevat kymmenen kertoa paremmixii. Tällä löytyy vanhoja Miehiä ja vaimoja jotka Eivät Norjalaiseen lukuun ymmärrä paljon Enemmän kuiu sika hopea lyiskaan, jonka sinä herra tiiät paremminkiin kuin minä — — — Jumalallen ja hyvällen ystävällen kiitos olkoon sen etestä kuin myö Suomalaiset Oman puhemmon jälkeen Opimmon lukemaan — Kyllä minä tämän lukemisen ymmärrän kyllä hyvin mitenkä se oni kuin ei tällä Suomea taiieta lukea — tällä Eivät Lapset taiia Norlaista Sanoa puhua ja kuitenkiin on heiiän täytynnä opetteleitemaan Norlaista lukemaan — —.“
METSÄSUOMALAISIA ÖSTMARKIN MULLINKEÄRNÄSTÄ, V. 1905. Väinö S—n valok.
Gottlund oli luvannut Tukholmassa valvoa suomalaisten asioita. Maaliskuun 14 p:nä 1822 kävi hän perintöprinssin, piispa Bjurbäckin ja Värmlannin maaherran, Wingårdin luona metsäläisten asemaa selvittämässä. Aluksi hän epäili, ulkomaalainen kun oli, omassa nimessään ruveta heimolaistensa puolesta esiintymään, mutta prinssi lupasi suojelustaan. Ja niin asettui ylioppilas koko itsepäisyydellään suomalaisen vapautusliikkeen etunenään. Tähän saakka ei hänellä ollut kuin satakunta valtakirjaa, mutta pianpa niitä koitui puolelta tuhannelta perheeltä. Öijärin talonpojasta Paavo Räisäisestä tuli mitä innokkain toimimies. Hän ei ollut yksistään kirjallisuuden levittäjä, vaan voi hyvällä syyllä itsestään sanoa: „teällä makaa kaikki Suomalaiset minun piälläin ahistoxineen“. Hän piti useita suomalaiskokouksia, joissa yhteisistä asioista keskusteltiin ja annettiin valtakirjoja, että Gottlund saisi heidän nimessään ajaa asiat parhain päin. Niinpä hän kirjeessään maaliskuun 22 p:nä ilmoittaa: „Ja tein kaxi kokousta, yhen tein Trakuunin kankahaalla Vinterin Suomalaisissa — — Ja myö kaikki, jotka tänä päivänä olimma yhessä, Sanoimme et ej myö ikään taija unheottaa ejkä täytelisest maxoa häntä, kuin hän vielä Herroista ojs hyvä pois auttamaan, Sillä myö olemme aivan Suures Vaivassa. Ja Jumala kaikki valtias hän ies lainoais jkeä, ja Terveyttä teille, kuinnikka se tapahtuis, se on meiltä kaikilta Kuukuiltu Juuri Sytämmest.“
Näyttää siltä kuin olisi jo vuonna 1822 tullut jätetyksi virastoihin jonkunmoinen anomuskirja. Gottlund näet itse puhuu ensimäisestä anomuksesta ja kirjeissä mainitaan siitä myöskin. Varmaa ainakin on, että Gottlund lähetti pitkähkön anomusehdoituksen suomalaisille luettavaksi. Räisäisen kirjeessä (22/5 22) sanotaan:
„Minä oon tässä tänä pänä ylös Lukenna kopiota Pohjois-Suomalaisille, jota hyö ovat mielellään kuunnelleet. Ja käskivät minuun Lähättämään monta tuhatta kostjumaloa, ja kiittävät sinua kaiken hyvyen ejstä, ja Liatenkin Sen eistä ettäs niin suuren vaivan oot piäälleis ottanna, että niin paljon olet Kirjuttana, ja sanoivat: Sitä miestä ej myö jkään taija täytenlisest kiitteä ja maxoa, jonka hän meijän eistä on tehnyt.“
Mutta eivätpä saaneet suomalaiset kauan rauhassa pitää kokouksiaan. „Minun pitää jlmi Antamaan“, ilmoittaa Räisäinen 4/4 1822, „Että teällä on nousut niin ankara Ryörä ja Kuhina Norjalaisten seassa, siitä kuin minä otin niitä Niimiä, jotka tahtovat piäästä Ruunun ala“. Samassa kirjeessä kertoo hän miten norjalaiset menivät voudin luo „Ja sitten vielä valehtelivat Voutia, Että sinun olevan Venksbergissä, ja välistä Reholtassa ja toisinaans Öijärillä, ja villihtevän Suomalaisia joutavi oppiloihin, ja annixo niille joutava Kirjoja, ja kirkon tiettä Suomalaisille Röyvänrantaan ja kirkollen on jo Raivuttanna paikan. Ja Niimeensä Hakkuttanna Suureen Kiveen“. Vouti oli sitten lähettänyt nimismiehelle vangitsemiskäskyn. Tämä kävikin kolmen miehen kera Reholtassa ja Vengsbergissä „sitä Ruohin Personia Gottlundia ottamaan kiini ja eroittamaan häntä pois jhmisistä hetsillään“, mutta koko hommasta ei tietysti tullut mitään, kun ylioppilas jo oli aikoja ollut Upsalassa. Toisen velvollisuutensa viranomaiset täyttivät: „Niin piti kiini ottajaien, epustella Suomalaisia ett-ej heijän eneä suinkaan Sen jhmisen kanssa pie yhtäpitämään ejkä uskomaan häntä“. Uhattiinpa vielä niitä suomalaisia, jotka olivat tekemisissä Gottlundin kanssa, että heidän „piti pahoin käymään kuin hyö hänen etestä enemmän kirjottelevat“.
Metsäläiset eivät ottaneet hätääntyäkseen, vaikka vielä sotamiesten lähettämiselläkin tuon tuostakin tukkein leimaajat, tilojen haltiat, kauppiaat y. m. uhkailivat. Suomalaisten johtomiehet olivatkin epävarmassa asemassa. Varoituskirjelmän lähetti vouti Räisäiselle ja Lehmoiselle. Huhtikuun 25 p. 1822 tuumailee Räisäinen: