Kirjelmä sisältää huomautuksia Värmlannin rajaseuduilla asuvien suomalaisten tilasta ja anomuksen että he saisivat perustaa pari seurakuntaa, joihin palkkaisivat suomea taitavat papit. Anomuksen loppusanat kuuluvat:
„Vain sillä ehdolla, että meille luvataan pappeja, jotka äidinkielellämme voivat neuvoa meille uskonnon totuuksia tahdomme liittyä yhteen ja yhteisesti ottaa osaa heidän palkkaamiseensa, muussa tapauksessa tahdomme mieluummin kuten tähänkin asti, asua erämaissamme, ja hautautuneina sen metsiin ja kolkkiin elellä Isiemme tavoin. Ja pysymme me tälle päätöksellemme uskollisina ja vakuutamme me Norjan Suomalaiset juhlallisesti, ettemme koskaan suostu Ruotsin kieltä ottamaan jumalanpalvelukseemme, koska tähänkin asti olemme Norjaa käyttäneet. Yhtä vähän me Ruotsin Suomalaiset milloinkaan voimme ottaa käytäntöön Norjan kieltä, kun olemme tähän asti käyttäneet Ruotsia. Vain oma Suomalainen kielemme voi aikaansaada keskenämme todellisen yhtenäisyyden.“
Allekirjoittajina oli Norjan puolelta edustajat: Räisäinen, Lehmoinen, Haikoinen, Suhoinen, Rymöinen ja Vauhkoinen, Ruotsin puolelta: Porkka, Orainen, Ronkainen, Vaisinen ja Hyytiäinen.
Franzén puolestaan yhtyi anomuksessa tehtyyn ehdoitukseen, että asiantuntijat tutkisivat lähemmin kyseessäolevan väestön tilaa ja nopeasti ryhtyisivät toimenpiteisiin.
Hän viittasi m. m. Suomessa oleviin ruotsalaisiin seurakuntiin, joilla on mitä opintiellä tahtovat äidinkielellänsä. — „Suomen ruotsalaiset seurakunnat“ — niin kuuluvat sanat — „pitäisivät epäilemättä mitä julmimpana sortona, mitä raakalaismielisin hirmuvalta voi keksiä, jos heitä pakoitettaisiin oppimaan vierasta kieltä, suomea tai venättä, opetusta, kristinoppia, jumalanpalvelustansa tai hartauttansa varten“.
„Jokainen tuntoo sitä papin-paipatosta, joka ens-alussa nousi Papis-seävyssä tätä asiata vasten, ne monet juonet ja keveet, jotka tehtiin“, kertoo Gottlund Otavassa tuosta esityksestä. Ja hälinä siitä todella syntyikin. Värmlantilaiset papit väittivät, ettei niillä seuduin tavattane ainoatakaan suomalaista, joka ei osaisi ruotsia. Rovasti Frykstedt sanoi, että ehkä noin 70 vuotta takaperin oli tavattu jokunen ikäloppu, jolle papin oli tulkkia käytettävä — mutta sellaisetkin jutut olivat epävarmoja. Kysymys lykättiin kumminkin valiokuntaan. Se antoi seuraavassa kuussa mietinnön, jossa ehdoitetaan, että säädyt anoisivat kuninkaalta jäävittömän suomeakin taitavan tutkijakunnan asettamista, joka paikkakunnalla ottaisi selon niistä oloista, joista anomuksessa puhutaan. Ja, jos tiedot olisivat tosia, olisi suomalaisille saatava „uskonopetusta ja sielunhoitoa“, joko siten että he muodostaisivat omat seurakuntansa tai hankkimalla heille suomea taitavia pappeja.
Kun valiokunnan mietintö esitettiin, niin värmlantilaiset tehtaanomistajat taas yhtenä miehenä ryhtyivät vastustelemaan tutkimusten toimeenpanoa. Puhuttiin ylevämielisiä sanoja onnettomuuksista ja vaaroista — käyttääkseni ruotsalaisen tutkijan sanoja[[23]] — jotka kyseessäolevien toimenpiteiden kautta tulevaisuudessa voisivat käydä vahingollisiksi valtion olemassaololle.
Tietysti ei unohdettu, että koko ehdoitus oli lähtenyt „Venäjän alamaisen“ aloitteesta. Täydessä karvassaan esiintyy ruotsalaisten kiitollisuus salojen raivaajille tällaisissa lausunnoissa: „Jos Värmlannissa tarvitaan väkeä maan viljelemiseen, niin minusta on parempi käyttää siihen pahantekijöitä, jotka muuten teljetään n. s. työlaitoksiin, kuin että edistetään suomalaisten kirkon rakentamista“.[[24]] Valtiopäivät päättivät, että oli muutaman henkilön mentävä suomalaisten keskuuteen tarkalleen heidän olojansa tutkimaan.
Koko yritykset olisivat ehkä näyttäneet olevan Gottlundin yksityisiä mielipiteitä, jollei hän olisi ryhtynyt suomalaisen lähetystön hommaamiseen. Luultavasti on alote Gottlundin, vaikka Räisäisen kirjeessä siitä ensiksi puhutaan. Uudenvuoden päivänä 1823 kirjoittaa hän:
„Se meille ois tarpeenlinen, Jos myö peääsisime Herraien päiville, ryösteöis pä tuo kuninkas autoa meitä sinun kautais, että saisimme jonkulaisen oikeuen kauppa miesten ja merkkällöien yliten.“