Kauan ei kähnitty. Vielä samassa kuussa sovittiin edustajista, joita piti tulla 6 Norjan puolelta ja 6 Ruotsin metsistä. — Mentiin papilta todistuksia pyytämään, mutta siinä tulikin jo tenä. Tammik. 18 p:nä lähetti Räisäinen kirjeessään norjankielisen paperiliuskan, jossa on tiedonanto, että pappi todistuksen pyyntöön oli ivallisesti vastannut: „hör den finne fanten Som kan giöre folkene gal og mig, næj ikke Saa min mand“, (kuuleppas tuota suomalaista maankiertäjää, joka voi kansan tehdä hulluksi, ja minut, eipäs niinkään poikaseni!) ja papin „atestia“ ei vain tullut ainakaan kahdelle Aasnäsin ja Hossin edusmiehelle.
Sikäläisiltä viranomaisilta ei saatu passia niillekään, joilla oli papintodistukset. Heidän oli käännyttävä Gottlundin puoleen. Tämä taas lähti helmik. 10 p:nä varta vasten Tukholmaan passia toimittamaan. Käytyään maaherrat, ministerit y. m. sai hän lupakirjat. Helmik. 17 p:nä näet lähetti ministeri L. v. Engeström nimismiehelle tiedonannon, että annettaisiin suomalaisen lähetystön rauhassa kulkea. Olipa kerran jo uhkamielinen tuuma nakata pyssyt olalle ja mennä Tukholmaan passitta.
Maaliskuun alussa varustautuivat miehet matkalle. — Edustajina oli Ruotsin puolelta: Niilo Orainen, Juho Soikkainen, Antti Porkka, Lars Moijainen, Matti Hämäläinen ja Matti Riekinen; Norjan puolelta: Paavo Räisäinen, Taneli Lehmoinen, Erkki Orainen, Tuomas Karhinen, Erkki Oinoinen ja Erkki Veteläinen. Gottlund oli neuvonut valitsemaan pisimpiä ja rotevimpia miehiä — kaiketi ikäänkuin näytteeksi minkälaista väkeä metsillä on. — Sarkatakissa, virsuissa, tuohikontit selässä, kirves kainalossa urohot Tukholmaan ilmestyivätkin ja herättivät tietysti siten tavatonta huomiota.
Maaliskuun 7 p:nä piti heidän kokoontua neuvottelemaan. Päiväkirjaansa on Gottlund 7/3 1823 näet merkinnyt: „Tänä pänä Norin suomalaiset piti kokoamaan Räisäisen luona ja Ruohin Suomalaiset Porkan luona, ne nimittäin, jotka piti tulemaan tänne Tukholmiin“.
Ennakolta kävi Gottlund jo perintöprinssille lähetystön tulosta ilmoittamassa, siten välttääksensä arkojen viranomaisten epäluuloja. Kaiken aikaa hän viimeisteli tulisella kiireellä tuota 500 sivun laajuiseksi paisunutta mietintöä, jossa tehtiin selkoa suomalaisten vaiheista ja ehdoitettiin monia parannuksia.
Prinssille oli Gottlundista tehty ilkeämielisiä ilmiantoja, väitettiin m. m. hänen edustajille kuninkaan nimessä laatineen matkapassit. Seurauksena oli, että polisit huhtik. 11 p:nä veivät kaikki hänen paperinsa, vieläpä yksityiset kirjeetkin ja velvoittivat edustajineen tulemaan poliisikuulusteluun. 15 p:nä pidettiin uusi kuulustelu. Niin jäykkäluontoiseen mieheen kuin Gottlundiin eivät rettelöimiset suuria muuta vaikuttaneet kuin terästivät. Mutta metsäsuomalaisten edustajat kohtelua enemmän kummastelivat.
Kuninkaallinen huomio huhtik. 29 p:nä kuului, että „Venäjän alamaisen“ Gottlundin on mentävä takaisin Upsalaan, ja sinne opintojaan jatkamaan jäätävä, jos tahtoo saada jäädä valtakuntaan ja jos hän antaa aihetta jonkunlaisiin valituksiin, karkoitetaan hänet muitta mutkitta valtakunnasta.
Tämä ruotsalaisten temppu oli hyvin keksitty, sillä nyt olivat oppimattomat metsäsuomalaisten edustajat kuin lampaat paimenetta. Toukokuun 5 p:nä kyhättiin Gottlundin varalle, hän kun ei karkoituskäskystä tuntunut aluksi suuria piittaavan, vaan uskalsi ilmestyä Tukholmaan, uusi kirjelmä, jossa sanotaan, että „kun on alamaisesti ilmoitettu erään Upsalassa opiskelevan nuorukaisen, nimeltä Carl Axel Gottlund, joka on saapunut kaupunkiin, antaneen syytä arveluttaviin ja levottomuutta herättäviin huhuihin, kuljeskellessansa Norjan ja Värmlannin välisillä seuduilla, niin on kunink. Majesteetti suvainnut armossa määrätä, että Gottlund, joka on Venäjän alamainen j. n. e. — — — hetimiten palaa Upsalaan jääden sinne opintojansa harjoittamaan, jos tahtoo valtakuntaan saada jäädä“. Lopussa huomautetaan vielä että Gottlundia on pidettävä silmällä.
Värmlannin maaherra, af Wingård, tahtoi saada Gottlundilta metsäsuomalaisten valtakirjat ja anomukset, päästäksensä siten sotkemaan koko yrityksen. Kun ei itsepintainen ylioppilas siihen suostunut, oli seurauksena mainittu karkoitus. Ja nyt olivat metsäsuomalaisten edustajat Wingårdin käsissä, sillä kaikkiin pulmiin ei ehditty Upsalasta saada Gottlundilta neuvoja. Gottlundin anomus kyllä ehdittiin antaa prinssille, mutta Wingård pakoitti edustajat antamaan asiansa omaan huostaansa. Räisäinen kertoo maaherran sanoneen, „kun ei työ sitä tie, niin minä suaatan teitä pulisiin“.
Prinssille jätetty anomus tuli kumminkin hallituksen tietoon ja jätettiin lopulta maaherralle lausunnon antamista varten. Räisäinen kertoo siitä: „Lansherrallen prinssi antoi sen suuren inlakin Lukeax, sitten myö puhottelimme Lansherroa toisena pänä kuin hän sen kirjan oil suaanut. Vaan muristapa se sitä tahtoi, ja sanoi että siihen on liian paljon sisään veitty! työ tulette vielä enemp kansan seassa haisemaan; ja minä vaivanen, jonka piti minun suurten syntien tähteen sen suuren kirjan lävite lukeman.“