On syytä hieman tutustua tähän laajaan anomukseen, jota silloisen Värmlannin maaherrankin oli „suurten synteinsä tähden“ silmäiltävä. Alkuperäisen asiakirjan Wingård luultavasti hävitti, koskei sitä ole tavattu, mutta jonkinlainen konsepti on tallella Gottlundin papereissa. Se on siksi laaja, että siitä painettuna tulisi pari kolme tällaista kirjaa kuin parhaillaan käsilläoleva. Se ei suinkaan ole mikään kuiva asiapaperi; paikoittain on esityksessä koko runollista lentoakin. Gottlund puhuu siinä „vuosisatoja sortoa kärsineen“ metsäläisen kansan nimessä, heimon, joka „etäisiltä vaaroiltansa, Norjan ja Ruotsin erämaista“ rohkenee kerrankin „kuninkaallisen majesteetin jalkojen juureen laskea toiveensa“.
„Jo vuosisatoja“ — sanotaan anomuksessa — „olemme asuneet näillä seuduilla, joilta alkuaan vain petoja ja nälkää tapasimme, mutta jotka kirvein ja auroin raivasimme, vuodattamatta kanssaihmisten verta tai kyyneleitä. Korpien omistamisessa pyydämme Sinulta suojelusta ja sinne rakentamillemme pirteille suojaa. Ja kun kerran valtakuntaa varjelet ja valtaistuimia tuet, niin älä turvattomalta tukea kiellä. — — — — — —
Siis tukea ja apua, laillisuutta ja oikeutta olemme tulleet Sinulta anomaan — ja tuo rukous on jo vuosisatoja huulillamme säilynyt, mutta ei ole niiltä esille puhjennut, vaan on häipynyt tyhjiin toivomuksiin ja toiveisiin.“
Seikkaperäisesti tehdään selkoa niistä vainoista, joita suomalaiset ovat kansallisuutensa tähden saaneet kärsiä, vaikka ovat kuninkaitten luvalla Ruotsiin ensin siirtyneet. Vieläpä sukutarinoita ja asutushistoriaa on siihen otettu — niinkuin ennen jo monasti on kerrottu. Lopuksi on ehdoituksia seurakuntien perustamisesta, papeista, virkamiehistä y. m. Suomalaisten piti muodostaa oma kihlakunta ja koetettiin todistella, ettei oikea isänmaallisuus ole siinä, että jokaisen skandinavilaisen pitäisi kantaa sinistä takkia ja hyljäten äidinkielensä oppia lukemaan ruotsia ja norjaa. Gottlundista voisivat suomalaiset kansallisuudeltaan säilyneinäkin, eri kihlakuntana ollessaan, yhtä hyvin hyödyttää isänmaataan.
Toukokuun 4:ntenä p:nä suotiin edustajille pääsy kuninkaan puheille, jolloin jätettiin lyhyt Wingårdin edustajien esityksen mukaan kirjoittama anomus, — hänen kun oli onnistunut työntää Gottlund syrjään. Se sisälsi 10 kohdassa suunnilleen samat pyynnöt kuin Gottlundin laatima, paitsi viimeinen kohta, jossa Wingård ehkä saattaakseen edustajat huonoon valoon panee heidät tietämättänsä matkarahoja kerjäämään.
Samalla annettiin kuningas Kaarle Juhanalle Gottlundin laatima kirjelmä, jonka tarkoituksena oli, että kuninkaan ja hallituksen huomio kiintyisi tuohon laajaan anomukseen. Alkulause oli osaksi sama kuin siinäkin. Sanotaan, että kun kerran kuninkaitten kehoituksista on erämaasta asuttuja seutuja saatu, taistelemalla karua luontoa vastaan, kärsimällä vaivoja ja vainoja, niin rohjetaan lopultakin pyytää suojelusta ja rauhaa sekä yhteiskunnan puolelta oikeutta. Huomautetaan vielä, että ne kirjoitukset esi-isien vaiheista ja metsäsuomalaisten nykyisestä asemasta, jotka hallitukselle jätetään, ovat tosia, „vaikkakin suora esitystapa on sydämen kieltä — — ja ehkä joskus myös raskaan mielen.“
„Suvaitse, Armollinen Kuningas, taitavien, puolueettomien ja kieleemme perehtyneiden miesten tarkastaa anomuksiamme. He epäilemättä vakuuttanevat niiden pyyntöjen, jotka valtaistuimelle olemme esittäneet, olevan kohtuullisia. — — — Saavutettuamme mitä anomme ja ollessamme varmoja siitä, mitä ihmiselle on rakkainta, peritystä kielestämme ja esi-isiemme yksinkertaisista tavoista, olemme tulevina aikoina kuten ennenkin, valmiit osoittamaan, ettei mikään kansa maailmassa voita suomalaisia uskollisuudessa kuninkaitansa kohtaan ja rakkaudessa isänmaahansa.“
Kuninkaassa käynnistä kirjoittaa Antti Porkka toukok. 7 p:nä Gottlundille:
„Sunnuntaina kello 3 jälkeen puoli päivän me kaiki olime kuninkan tykönä, ja printsi tolkaisi hänen puhensa. Kuningas lupais Comite ja kirkot ja skoulut, niin myös papit, jotka meiän kieltä taita. Ja kun Komiteesä kaikki totexi löyetän, niin kaiki meijän anomuxet suostutan. Maanantaina Me toais prinssiä pyysimme meitän sakaa valvomaan, jonka hän lupais, van sanoi, Että sen piti maherran kauta kulkemaan, joka ei meilen hyväxi kuuluna.“
Räisäinen taas kertoo „audienssista“: