Gottlund oli niin varma suunnitelmiensa onnistumisesta, että oli jo katsonut suomalaisten kirkkojen paikat ja antanut Räisäisen laskea, montako suomalaista kuhunkin seurakuntaan tulisi. Räisäisen vuonna 1823 tekemän laskun mukaan olisi näihin seurakuntiin tullut suomalaisia asukkaita: Juvanniemelle 215 taloa 1 659 henkeä, Lautasalmelle 322 taloa 1 777, Kirveskankaalle 143 taloa, joissa oli 1 164 eläjää. Siis yhteensä 679 taloa ja 4 600 henkeä, alueilla, jotka eivät olleet kahta penikulmaa kauempana kirkoilta. Koko läntisten suomalaismetsäin suomeapuhuvan väestön arvioi hän samana vuonna, kuten jo on huomautettu, 14 000. Koko keski-Skandinavian suomalaissyntyisen, suomea jonkun verran osaavan kansan 40 000. Edellinen luku tuskin on liioiteltu.
Noiden kolmen emäseurakunnan piti muodostaa erikoinen suomalainen kihlakunta suomeapuhuvine pappeineen ja nimismiehineen. Kaikki oli niin selvänä, että tuon kihlakunnan karttakin oli 1824 valmis ja niinikään leimasin-luonnos. Mainitsen huvin vuoksi minkänäköiseksi sinetti oli aijottu: Siihen on kuvattu, miten käsi tarttuu kätehen, sormet sormien lomahan. Ympyrässä on sanat: „Suomen Liittomerkki Finskogens Härads Sigill“, keskellä: „Rauha ja Rakkaus Sopu ja Sovinto.“ — Kihlakunnan voutina piti toimia Räisäisen ja pappeina hänen poikainsa. Järjestysmiehet oli niinikään valittu metsäläisten omasta keskuudesta. Jokaisen metsien virkamiehen piti taitaa suomea.
Mutta unelmat karsi säälimätön todellisuus. — — Skandinavia ei metsäsuomalaisille suostunut palkkaamaan edes ainoata suomenkielistä kiertokoulunopettajaa!
Väitetäänpä, että Gottlund ruotsalaistuttamista suorastansa edistikin, siten, että kansalliskiihkoisten huomio heihin kiintyi ja perustettiin ruotsalaisia seurakuntia ja alettiin tehokkaammin vaatia ruotsinkielistä opetusta. Sanotaan myös, että metsäsuomalaisten edustajia häikäisi Tukholman loisto niin, että huomasivat suomalaisuuden toivottaman aseman köyhissä korpien sokkeloissa. — 1834 muutti Gottlund takaisin Suomeen ja kuoli v. 1875. Hänen metsäsuomalais-harrastuksensa eivät vielä harmaahapsisena vanhuksenakaan lakanneet. Hän oli edelleenkin Helsingin yliopiston suomen kielen lehtorina ollessansa heidän kanssansa kirjeenvaihdossa. Tulipa häntä 1873 Pekka Karvainen Helsinkiin tervehtimäänkin ja katsomaan omin silmin muinaista kotimaata.
Vanhuksena kokosi Gottlund keräämänsä ainekset, aikoen julaista laajan kahdeksanosaisen teoksen metsäsuomalaisista. Mies, joka ylioppilaana uhrasi varansa metsäsuomalaisten tutkimiseen ja auttamiseen, riiteli seitsemänkymmenvuotiaana Yliopiston konsistorin kanssa varoista, joilla julkaisisi edes muistelmansa. Niitä ei hänelle myönnetty, kun pidettiin hänen esitystapaansa liian realistisena ja kun tuossa tutkimuksessa Ruotsin hallitus tuli muka liian räikeään, vaikkakin jokseenkin oikeaan valoon.
Gottlundin sitkeä, itsepäisyydessä ja uhrautuvaisuudessa vertojaan etsivä työ ei tosin suuria tuloksia tuottanut. Se oli hänen ja Skandinavian korpien raivaajain yhteinen, muutaman vuoden kestänyt unelma. Mutta johan siinä on ylioppilaan elämäntyöksi kyllin, että on saanut kotimaaltaan vieraille saloille eksyneet raatajat kerran, ainoisen elämässänsä toivomaan! Ja toivomaan aikoina, jolloin suomalaiset kotimaassaankaan tuskin uskalsivat ruotsalaisten rinnalla tasa-arvoisuudesta puhua.
Oikeassa olivat suomalaiset arvellessansa, että Gottlund heitä rakasti. Tuota tunnetta piti hänessä vireillä metsäsuomalaisten vilpitön luottamus ja kiitollisuus, jonka hyvyyden voi arvata jo siitäkin, että se on pysynyt noiden heimolaisten mielissä halki vuosisadan. Norjan suomalaisista kertoo C. Sundt v. 1850:
„Vielä tänä päivänä ei ole ainoatakaan suomalaismetsillä, joka ei pitäisi C. A. Gottlundia suomalaisten ystävänä ja hyväntekijänä. Vanhat muistelevat häntä kiitollisuutta tuntien, nuoret puhuvat hänestä kunnioituksella.“
Ja ruotsalainen Axelson sanoo neljää vuotta myöhemmin, että Värmlannin suomalaiset pitävät kaikkea hyvää, mitä heille on tullut Gottlunnin käynnin jälkeen, hänen ansionansa: „Suomalaista ylioppilasta pitävät siis nämä metsän lapset yhtä suuressa kunniassa kuin taalalaiset Kustaa Vaasaa.“
Havaitsin 1905, että missä ikinä metsillä suomea puhutaan, siellä hartaudella Gottlundista kerrotaan, vieläpä ruotsalaistuneidenkin kesken. Olivatpa hänestä laatineet senkin legendan, että ellei olisi nuorena kuollut tuo suomalainen kenraali, niin kaikkialla metsillä vielä suomea puhuttaisiin.[[25]]