Sydämen kieltä on siis ukko Räisäinen puhunut kirjoittaessaan:
„Se ois meiltä niin suuri synti, ettei myö herin jkään taitais anteix suaaha, kuin myö teijät uneuttaisimme. — — — Ei myö tahoi sinua uneuttoa niin kauan kuin henki meijän rinnoissa liikkuu.“
On selvitettävä mitenkä Gottlundin ajan jälkeen „ruotsalaisen sivistyksen siunausta tuottava virta“ metsille levisi.
Etelä- ja Pohjois-Finnskogan kappelit määrättiin perustettaviksi 1826, Bogenin seurakunta 1841, Lekvattnet 1846, Nyskoga 1873. Norjan puolelle rakennettiin Raevholtiin ensimäiseksi kirkko ja niinpä niitä vähitellen kohosi kaikkialle. Mutta suomea ei niissä ole koskaan saarnattu.
Millä tavoin suomenkielisiä noissa Gottlundin seurakunnissa kohdeltiin, todistaa parhaiten Finnskogan ensimäisen kappalaisen Branzellin kertomus.[[26]] Hän on täysin tietoinen siitä, miten metsäläisiä muinen on vainottu ja kertoo, miten Ekshäradin kirkossa tallennetaan kuningatar Kristinan nimellä ja kuninkaallisella sinetillä varustettu pergamentti, jossa sanotaan: „Ajakaa pois hulttiot“ (kör bort packet). Hän puhuu siitä, miten ruotsalaiset heitä halveksivat, ovatpa tekaisseet sananlaskunkin „Suomalaisetkin ovat ihmisiä“. Suomalaisten tavat ja elämä ovat hänestä läpeensä yksinkertaisia ja halpoja („simpel“).
Onnena piti Branzell, etteivät kuljeskelevan suomalaisen ylioppilaan hommat, että suomeksikin saisi saarnata, päässeet toteutumaan, sillä „piilee paljon pahaa suomen kielen verhon turvissa“. Mainitseepa täytyneensä kumminkin pari eri kertaa „vanhain ämmäin“ luona käyttää tulkkia heidän sairasvuoteensa ääressä. (Huomauttaisin länsimaisen sivistyksen saaneen „sielunpaimenen“ tavasta nimittää kuolevaa vanhusta, jonka lähtöä on tullut valmistamaan, halveksivasti ämmäksi „färing“, ellen tietäisi, ettei meillä koskaan vielä ole ruotsalaiselle laskettu suomalaisten halveksimista ja sortamista muuksi kuin mitä oikeutetummaksi ilmiöksi.) Branzell sanoo edelleen: „Yleensä on huomattava, että missä vain suomi kuolee, siellä myös on tavattavissa kotoista viihtymistä, jopa hyvinvointia ja onnea“. — — „Heitä on pidettävä harhaan joutuneena lapsena, joka on joutunut vieraalle maalle ja siellä säälistä on otettu kasvatettavaksi, mutta ei ole vielä ehtinyt oppia sen äidinkieltä ja tapoja“.
Toinen kuvaava esimerkki „sielunpaimenista“: Vuonna 1824 pyysi 70 suomalaista takuuta vastaan saada lainata siemenrukiita valtion varastosta, koska oli edellisenä vuonna kohdannut kato, eikä ollut siis mitä maahan kylväisi. Kirkkoherra Jerdin silloin liittää anomukseen kirjelmän, ettei kato muka ollut kohdannut aivan koko pitäjää ja etteivät suomalaiset kuin harvoin ymmärrä parastansa, eivätkä tiedä mitä tahtovat! Siksipä pyyntö jäikin huomioon ottamatta.
Mentiin aivan koomillisuuteen saakka, kun tahdottiin juuria väestöstä perinnäiset elintavat. Saunoja pidettiin kauhun kappaleina, joissa ruumista vitsoilla ruoskittiin ja miehet sekä naiset alastomina seurustelivat. Kielsipä maaherra af Wingård „mutinkin“ syömisen — suomalaiset ahmivat muka muttina liiaksi jauhoja!
Terhakoita koettivat Norjan suomalaiset olla viimeiseen saakka, vaikka heitä yhä torpistaan ja koloistaan häädettiin. He odottelivat, että heidänkin asioitansa tutkisi jonkunlainen komitea, niinkuin ruotsinpuolisiakin sellainen oli tutkivinansa. Tammikuussa 1825 kirjoittaa Räisäinen, ettei komiteaa vielä kuulu — ja eihän sellaista koskaan asetettukaan heitä varten. Amtmanni vain kyseli montako kappelikirkkoa suomalaisille muka piti entisten lisäksi. „Niin tuohon“, kuuluvat kirjeen sanat, „myö kaikki Norin suomalaiset vastasimme yxmielisesti, ellei myö suaa niinkuin ensimäinen ansodrink (anomus) oil Kuninkaan Luoxe, että suaamme rakentoa kolmet kirkkoa Rajalle, ja peästä yksiin Seurakuntiin Ruohin suomalaisten keralla, jos (ei), suaanemme käyvä samoin kirkkoin, ja olla nautoina ja narriloina niinkuin ennenki.“