19:llä vuosisadalla tapahtui aivan samalla tavoin häätöjä kuin ennenkin. Niinpä Norjan Trysildissä ja Vålerissa syysmyöhällä häädettiin torppareja ja kiellettiin ketään naapuria luoksensa heitä laskemasta. Esimerkiksi Martti Olanpojan Madsbergista oli kylmässä mentävä vaimoineen lapsineen kuusenjuurelle korpimaille, vaikka vaimolla oli kahden kuukauden vanha lapsi.
Kerrotaanpa että Uddeholman osakeyhtiö sai Sundsyönin viimeiset suomalaiset häädetyiksi siten, että varastettiin Jönsin — hän oli Pitkän Riston jälkeläisiä Havuisia — äidin Kustaa III:lta hankkima talonkirja ja Jöns sai lopulta kärsiä katulyöppiä kaiken päälliseksi.
Bogenista on samanlaisia tietoja siitä, että ensin kavalasti hävitettiin talonkirjat ja sitte ajettiin suomalainen tilaltansa. Eräs neljännesmies kertoo itse, miten hän v. 1844 nimismiehen kera oli mukana hajoittamassa suomalaista torppaa sekä lisää „ja oli se kamalin näky mitä minulla on eläissäni ollut“.[[27]]
Usein täytyi komentaa sotamiehiäkin avuksi noihin häätöihin, sillä itsepäiset eivät omaisuuttaan tahtoneet hevillä jättää. Entisistä talollisista tuli tuossa tuokiossa köyhiä työmiehiä, joilla ei ollut minkäänlaista omaisuutta.
Eräs pikku juttu: Patruuna Keder kävelee tiluksillaan, joita äsken on laajentanut talollisia häätämällä. Pieni paljasjalkainen Maria leikittelee hietakasalla. Ohi menevä patruuna ei saata olla iloisesti kysäsemättä: „Kenen tytöntypykkä olet?“
Viaton vastaus: „Sen suomalaisen, jolta patruuna vei talon“.
Jo vuosisadan puolivälissä tulivat vielä vieraskieliset koulut kiusaksi. Lapsilla oli kotona nälkä ainaisena vieraana. — Tuskin oli niihin aikoihin Östmarkin ja Finnskogan tienoilla montakaan suomalaista, joka selvän leivän söi, 1850—5 oli näet metsillä kova kato. Eräs Rytillä 1882, 92-vuotiaana kuollut nainen muisteli nuoruudenaikoinaan vain kahdella Etelä-Finnskogan talonpojalla olleen Dalbyn kirkolla käydessä edes Mikkelin pyhinä puhdasta leipää. Axelson mainitsee matkustellessaan 1849 metsillä vain harvassa savupirtissä olleen puhdasta viljaa. Käytettiin kolmeatoista lajia hätäleipää, vaikkei ollutkaan katovuosi. Tavallisimpina jauhonlisinä olivat ruumenet, oljet, sammaleet, raidan lehdet, pettu, luujauhot, ruoho, kanerva y. m. Hän kertoo, että kaikella tyyneydellä puhuttiin lasten nälkään kuolemisesta, kuin luonnollisimmasta asiasta ikään. Kivikkomaata ei jaksettu raivata siinä määrin kuin perhettä lisääntyi, siitä etupäässä johtui leivän puute. Vuorikollegion 1741 tekemän päätöksen mukaan sai kuudennusmiesten valvonnan alaisena heidän antamansa arvioimisen mukaan jonkun verran kaskea polttaa, etupäässä kumminkin vain oksia ja latvoja. Kasken suuruudesta saivat viranomaiset päättää. Suuruus riippui talon laajuudesta ja tehtaitten läheisyydestä eikä perheen leiväntarpeesta. Sattui senvuoksi, että moni saadakseen omaisilleen tarpeeksi leipää, poltti hieman laajemmalta alalta havuja ja oksia kuin oli lupa. Ellei silloin ollut sakkorahoja maksaa, maksoi perheenisä lastensa leivän selkänahkallaan.
1825—50 tienoilla etenkin moni Värmlannin suomalainen menetti torppansa. Jolla vain ei ollut täysin päteviä talonkirjoja, sai ostamistaankin tiluksista luopua ilman korvausta. Kellä oli vähänkin syytä epäillä paperiensa pätevyyttä, myi jo ajoissa vaikka polkuhinnasta talonsa ja muutti muualle. Ja kun metsät tarkalleen jaettiin sekä tukkikauppa pääsi valtaan, loppui vähitellen myös kaskenpoltto.
MONGANMÄEN 86-VUOTINEN ISÄNTÄ. V. 1905 — NYSKOGASSA. Väinö S—n valok.