SUOMALAISTYTTÖJÄ NYSKOGAN METSILTÄ. V. 1905. Väinö S—n valok.
Metsät kun oli hävitetty, ryhdyttiin sitkeämmin maata pelloiksi muokkaamaan. Mutta useammin tahtoi niistä, etenkin suomaista tulla kato kuin ennen huhtamaista, joten puutteesta ei loppua näkynyt tulevan. Ja kun ei vielä muutenkaan saatu elää rauhassa, vaan häätöjä jatkui, oli seurauksena Amerikaan muutto.
Axelson kertoo, että ensimäisiä maasta muuttoja suunniteltiin 1849; ja lieneekin niitä seuraavana vuonna pantu toimeen. Kesäkuulla 1853 lähti muutama sata suomalainen Värmlannista Minnesotaan, Wisconsiniin, Illinoisiin ja Iovaan. Nälkävuonna 1868 kirjoitti Pekka Karvainen Gottlundille: „Teältä muutaa Amerkan Suomen sukukuntoa tuhansittain, ja kaikki tervet ja köyhä työväk kehuuvat siellä mänövänsä renti hyvin ja vähitellen rikastunet. Ei meijän oo muuta toivoin teällä jos santuus (kulkurielämä) ja vaivaisuus niin kauvan kuin teällä svevataan (harhaillaan) ja ikeä kokotetaan.“
Ja niinkuin ennen Savon sydänmailta oli ahdingossa päässyt vuosikymmeniä jatkuva muutto leviämään, niinpä ei se nytkään läntisiltä metsiltä lakannut. Esim. Nyskogan n. 800 suomalaisesta muutti 1880-luvulla neljäsosa Amerikaan. 1880 30 henkeä, 1881 38, 1882 30 j. n. e. Vieläpä vuosisadan vaihteessa jatkui siirtolaisuutta verrattain vahvasti. Puuliikkeet ostivat talot, saatakseen niistä metsät, ja jättivät sitte pellot nurmettumaan ja savupirtit autioina lahoamaan, asukkaiden siirryttyä kaukaiseen länteen. Kulkiessani metsillä, näin moniaita autioita „kyliä“. (Katso kuvaa.) Tuntui omituiselta nähdä niiden ympäröimät pellot kukkivina nurmina tai näreikköinä, joista kohosi korkeita kiviröykkiöitä, todistamassa miten paljon oli saatu hartian väellä raataa ennenkuin sahroja voi multaan upottaa. Ruotsalaiset valittelevat: Amerikaan he muuttavat, mutta eivät synnyinmetsiään missään nimessä vaihtaisi ruotsalaisiin seutuihin — mutta syytä siihen eivät nuo tutkijat ota oivaltaakseen!
Muutot edistivät ruotsalaistumista. Koulut ehkä sentään eniten vaikuttivat. Oli näet opettajien tapana suomalaisia lapsia ensi työkseen koulussa varoittaa tuon kauhean suomen kielen puhumisesta. „Fyi, skall du finska?“ (hyi, suomeako supatat) oli tavallinen halveksiva huomautus, jos lasten koulussa kuultiin äidinkieltänsä käyttävän.[[28]] Tapasin 1905 Värmlannin vanhimman edusmiehen. Hän kertoi nuorena olleensa metsillä kiertokoulunopettajana. Pappi oli hänelle, virkaan astuessa 1850-luvulla, antanut ohjeen: anna lapsia selkään, elleivät lakkaa keskenänsä puhumasta suomea!
Teitä rakennettiin ristiin rastiin metsille: 1857 tie Ruotsin ja Norjan metsien välille Oosnäsistä Finnskogaan, 1870—71 Gruen metsiltä Östmarkiin.
Hämmästyttävällä vauhdilla onkin suomi koulujen ja maanteiden rakentamisen jälkeen kadonnut metsiltä. Läntisillä saloilla puhui suomea v. 1800 n. 15 000, 1880 n. 3 000 — 4 000, v. 1905 n. 800 — 1 000. Niinpian kuin kieli unohdetaan sulavat he siksi täydellisesti ruotsalaisiin ja norjalaisiin, että muutaman vuosikymmenen kuluttua tuskin tiedetään, että koko kylissä on ollutkaan koskaan Suomen heimoa. Tavatkin samalla muuttuvat. — — Kaikki suomalaista muistuttava, vieläpä savupirtitkin samalla hävitetään. Harvoin tänä päivänäkään on olemassa asuttua savupirttiä, jossa ei vanhemmat suomea puhuisi. Mutta noiden pirttien lukumäärä vähenee vuosi vuodelta, eikä uusia enää rakenneta. 1850 oli esim. Huitin pitäjässä monia kymmeniä savupirttejä, 1887 ei ainoatakaan. Etelä-Finnskoganissa oli 1868 rakennuksia 74, niistä savutupia 71. 1876 olivat vastaavat luvut 80—65, 1888 83-53. Nykyään on kaikkiaan jälellä muutama kymmen asuttu savupirtti, joihin väliin jatkoksi on liittynyt ruotsalaistupa nuorta väkeä varten.
Vasta miesmuistiin on monissa paikoin suomi itäisiltä metsiltä ainaiseksi vaiennut. Segerstedtin kokoelmista — kerätyt 1885—88 — saamme useista kohden tietoja milloin viimeksi suomeapuhuvia jollakin paikkakunnalla eli. Malungan Tyngsyönissä eräässä perheessä sitä vielä silloin osasivat vanhemmat. Torpin viimeinen äidinkieltään puhuva metsäsuomalainen kuoli noin 30 vuotta sitten, Svartnäsissä vaikeni suomalainen puhe Olli nimisen miehen kera 1884. Hän oli syntynyt 1810, eivätkä vanhemmat edes tainneet ruotsia. Hamrassa ja Orsan metsillä 1880-luvulla parin ukon mukana lakkasi isien kieli. Ja ihmekös, jos ei kielentaitoa opetettu perillisille; Ovansyönin viimeinen suomalainen esim. piti isämeidän suomeksi lukemista niin suurena syntinä, ettei sitä mistään hinnasta olisi lukenut. Kielestä ei ole monissa sadoissa kylissä jäljellä muuta kuin suomenvoittoinen sointu tai niinkuin ruotsalaiset sitä nimittävät „den finska accenten“. Paikoittain sotketaan vielä, vaikkei entistä äidinkieltä taidetakkaan, b ja p, g ja k ja kun koetetaan oikein sievistellen puhua tulee landtmätarista plantmätari, rasande on trasande, porsliinista sborsliin, kalosseista skaloseher j. n. e.
Aivan ruotsalaistuneilla seuduilla katoovat paikannimetkin; ne yksinkertaisesti muutetaan skandinavialaisiksi tai sitte väännetään miltei tuntemattomiksi. Otan muutaman esimerkin, miten niitä ruotsalaiset kirjoittavat. Ockelbosta: „Pokonite“ (= Puukkoniitty?), „Likaso“ (= Likasuo), „Sojienso“, „Porro bäck“ (= Puro), „Megso“ (= Mäk(i)suo); Orsasta: „Isosovande“ (= Isosuvanto), „Romasovande“ (= Rumasuvanto), „Roskiavor“ (= Ruskiavuori).