Vaateparsi oli kokonaan kotitekoinen. Miehillä oli hirvennahkaiset housut ja pitkähkö harmaa sarkatakki jokapäiväisenä vaatetuksena. Takissa ei ollut nappia, se kiinnitettiin hakasilla tai vain vyöllä. Alla oli karkea liinainen paita, talvella lampaannahkainen liivi. Päähineenä käytettiin pyöreää patalakkia, jalkineina kesäisin virsuja, talvella nahkaisia pieksuja, joiden sääryksiin oli sidottu nahkahihnoja ettei lumi päässyt sisälle. Jalassa oli joko kankaasta ommellut sukat tai vain riepuja ja heiniä. Naiset käyttivät villaisia, harmaita tai punaraidallisia hameita, sarkaisessa röijyssä riippui metallisia nappeja tai kulkusentapaisia helyjä.
Lapsien sanotaan monasti käyneen kahdenteentoista ikävuoteen koltissa. Kerrotaanpa että Östmarkin Saunoilassa ensimäisen asukkaan Tenhuisen vaimo, joka oli syntyisin Veteläisiä, antoi lapsensa kesät kulkea aivan alasti. Kun joku naapuri kysyi syytä lasten alastomuuteen, oli vaimo vastannut: Kun kerran rupeisin heille tekemään vaatteita, niin sitten pitäisi tekemän aina.
Omituiset uskonnolliset käsitykset heillä kotimaalta mennessään oli. Heidän uskontonsa oli esi-isien n. s. pakanuuden, sekä katolisuuden ja luterilaisuuden sekoitusta. Luonnonvoimia ja tauteja voi hallita tietämällä niiden „emuut“, syntysanat ja loitsut. Metsät vilisivät haltioita, sahkoisia, manalaisia. Ja pirut sekä pahat henget vaanivat ihmistä joka taholta. Mutta jos laittoi ristinkuvan kiviin neljälle ilmansuunnalle halmeitten ja pirtin ympärille, niin takaisin niiden täytyi ponnahtaa että vonkui.
Muutamilla oli muuttaessaan jokunen kirja, mutta lukutaito pian unohtui. Mielikuvituksissa alkoi torppien sylissä yhä selväpiirteisempänä elää pakanallis-kristillinen uskonto, johon ei päässyt kirkko vuosikymmeniin lisävaikutuksia antamaan. Ei välitetty kirjoihin painetuista rukouksista, „runot“ s. o. tietäjät lukivat omiansa, jotka sitten kulkivat polvesta polveen ja ovat säilyneet aina näihin päiviin saakka.[[11]]
Niinpä, jos mentiin linnunpyydyksiä virittämään luettiin:
„Minä hiiän hipsuttelen
Halla-aamuna varain.
Kun ma hiihin hilpeästi,
Tul suikku suksen alta,
Savu sauan nenästä;
Ennenku koukkuleuvat kohoa,
Mäne vinttura vipuihin,
Pyöräsilmä pyyöksihin,
Muije pyyöste sivuite,
Muije ansoje alate
Ja mun omiin pyyöksiini!“
Kun karjaa laskettiin ensi kerran keväällä, piti se monenmoisin tempuin saada suojelluksi metsähisiltä, rukoilemalla esim. kevään emuuta „Marjateraa“. Jo kiirastuorstaina oli läävän ovipieliin naulattu pihlajoita, jotka oli juurineen vedetty maasta. Ovesta viskattiin ensin pieni karitsa susille uhriksi, ja sitten vasta laskettiin muu karja lukien petojen varalle varauslukuja. Esim. karhulle:
Mustarinta Pohjan riis,
Paa sie pihlainen panta
Suupuolen ympärillen,
Ku ei piä pihlainen,
Ni vala vaskinen,
Ku ei vaskinen, ni hopea,
Ku ei hopea, ni teräs,
Suvyöstä talvyöhön
Leukais leviämätä,
Hampais hajoamata,
Kesken lihan liikkumata,
Suvyöstä talvyöhön
Lyö lukko luien eteen,
Haitta hammasten taa.
Ympäröivä luonto oli täynnänsä eläviä olentoja, jotka ihmistä tottelivat, kunhan vain syntysanat tiesi, mutta muuten ne saattoivat käydä vallattomiksi. Jonakin yönä ryhtyi ehkä „hiien väki hevosia ajamaan“ tai painajainen „kun imeinen makoa unessa tuloo ja istuitoo rinnan piällen ja rupea puistelemaan.“[[12]]