Jos pakkanen pani, luettiin pakkasen luku, ettei tuo „kovan moan kömppähuul, Pakkasen Puhurin poika,“ kylmäisi ihmisen kynsiä, vaan „kylmäis kylmiä kiviä, kantoja ja vespajuja“. Rautainen ase jos ihmislihaan koski, piti puhutella rautaa ja sanoa sille sen synty. Kyyn jälki parani kun puhui sille:
„Sinä synnyit pimiässä
Ennenkuin kuu nousi
Ja päivä valkeni,
Kivissä kitisemähän,
Kantoisissa kahisemahan.“
Vieläpä pienet poikasetkin puhuttelivat ongelle mennessään kaloja: „Ahven ainoa kalainen, tulek onki ottamahan.“
Kirjallisuutta kun ei ollut, sai mielikuvitus liikkua satujen maailmoissa. Pitkinä talvi-iltoina pantiin „arvuutusleikki“ vireille „Hymölässä“-käyntineen tai tarinoitiin pirusta ja laiskasta Matista, kuninkaista ja prinsseistä, viekkaasta ketusta joka „kouvoin“ (karhun) aina petti. Ken taas tiesi kertoa Syöjättärestä, hirveän rumasta ja pahasta akantapaisesta oliosta. Sillä oli ollut oma tytär ja piikana oikea ihminen. Piian oli pakko kuusennaavasta kehrätä yhtä hyvää lankaa kuin oman tytön hienosta pellavasta.
Lapsille mahtoi ilo syntyä, kun sanottiin totisen karhunkin kerran petelleen itse viekasta kettua. Se näet tapahtui näin: Kontio syö hevosta. Repo kysyy mistä niitä saa. Karhu vastasi: Kun hevonen nukkuu, niin tartut häntään ja hevonen on sinun. No kettu ripui makaavaa hevosta hännästä, mutta sepä lähtikin kettu selässä laukkaamaan. Karhu kysyy: „Mikkeli, minne ratsastat?“ Kettu valitteli hädissään: „Tiie jumala Jussi kultain minnekkä tässä menee, perä puhkee, kaula katkee, leuat lohkee.“
Ja kun päre pihdissään oikein salaperäisesti halki savun lekotteli, alkoi ehkä vanha ukko uuninpäältäkin tarinoida Sammosta tai laulaa miten:
„Läks lintu lentämähän,
Kirjosiipi kiitämähän —
Tul kokko Turjan moalta,
Laski lintunen Lapista,
Jonk yks siip vettä viist,
Toinen taivasta jakas,
Sill' ol silmät siiven alla,
Näkimet kynän nenissä — —
— — — — — — — —
Vanha vaaripa myös tiesi mistä salaperäisimmät tiedot oli saatavissa. Suurimmat velhot ovat käyneet kuka kerran kuka kolmasti Lapissa apua ja tietoja saamassa. Niinpä eräs velho, Kikkinen, viimeistä kertaa ollessaan oppia ottamassa tuli sieltä takaisin sillä tavalla, että lappi oli hänen iltasella toimittanut paneutumaan mahalleen havuvihkon päälle. Aamulla mies olikin kotona. Kyytipalkaksi oli lappi tahtonut läävästä mustan härän.
Toinen mies menetti viisi hevosta. Aina kun niitylle vei, tappoi ja söi karhu. Hän lähti pohjoista kohti neuvoja saamaan. Lappalainen sanoi: mitäs muutat kuolleen hevosen kaulasta kellon ilman että tulessa sitä välillä käytät? Mies kummasteli mitenkä ne karhun jäljet saattoivat yhtäkkiä ihmisen jäljiksi muuttua. Lappalainen sanoi silloin: Etkös näe miten minä olen lihava? Muutan itseni väliin karhuksi ja syön hevosia. Koetappas! sanoi suomalainen. Toinen muuttui karhuksi, mutta samalla sieppasi metsäsuomalainen pyssynsä ja ampui karhun. Ja sen koommin ei kouvo hevosia hätyytellyt.
Kun jutut kävivät oikein salaperäisiksi ja kaameiksi saattoi lasten silmissä nokisten ortten välissä alkaa kummitella haamut ja he näkivät painajaisia tirkistelevän pimeyksistä. Pienokaisten rauhoittamiseksi oli vaarin otettava kantele nurkasta polvilleensa ja heläyteltävä: