KREIKALLE 1819.
( Don Juanin 3:nnesta laulusta. )
Te Kreikan maat ja Kreikan veet, miss' Sapphon laulu hehkuun nousi, miss' sukes uljaat ihanteet, ja Foibos kiiti, Delos sousi, te maat, miss' aurinko on vaan ja kesätaivas ennallaan!
Ei Teon huilun helkkinää, ei Kion sotaharpun kieltä nyt raiu kotirannat nää; vain vierasten ne viehtää mieltä, ja kohti länttä kajahtaa pois kauas »Onnen saarten» taa.
Maraton, vesiin kuvastuin, on vielä alla vuoren harmaan; oi, hetken siellä uneksuin taas vapaaks muka Kreikan armaan: Kun Persialaisten haudan näin, en luullut orjaks itseäin.
Siell' istui luona Salamiin maanvaltias, miss' aaltoo raumat; hän laivat luki tuhansiin, vei kansoin taistoon sotalaumat: ne kaikki tarkastukseen tuo, — kun joutui yö, miss' oli nuo?
Miss' ovat nuo? Ja minne, oi, jäit, maani? Rannat, vetten pinnat nyt voittolauluja ei soi, — ei syki enää sankarrinnat! Ja itse lyyra, pyhä, sun, se vaipunut on käteen mun.
On jotain toki seutuvin, miss' asuu orjat pontta vailla, jo hävyntunto jonkunkin, mun polttaa posket lieskan lailla, näet laulajall' on puna vaan ja kyynel kohtalolle maan!
Vain häpeäänkö jäämme niin ja itkuun? — Isät vuoti verta. Maa, nosta eloon, aseisiin nuo Spartan urhot vielä kerta! Kolmestasa'asta kolme suo: Thermopylain he uuden luo!
On vainaat vait? — Ei herää ken! — Oi, ei, — soi ääni kumpuin yöstä, kuin kosken pauhu kaukainen: »Elävät, nouskaa orjantyöstä! Vain yks jos nousee, tulemme!» Mut elävät, — on vaiti he.