Edellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin iloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella uskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän Jumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.
Eräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja pahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen vuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä kaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.
Kun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat tulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja tuskan hiki juoksi päältä.
"Setä on nyt kipeä, lapseni", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.
"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus", sanoi Helmi ja meni koettelemaan sairaan polttavaa otsaa.
Tuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan, kylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.
Sairas vähän rauhottui.
"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi", sanoi sairas.
"Jumala varjelkoon."
"Minä osaan jo rukoilla, Helmi … olen jo aikaa sitten rukoillut."