Aikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat eri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi möhkäleiksi.—Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia sopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia pieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi. "Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian, älä kuhnaile!" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia, ett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta vaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se oikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana, milloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän, huuto-Jussi.—Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä käskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella pienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi. Hän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa kelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja uhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.
Jussi oli vuotta vanhempi Mattilan vanhinta poikaa. Ensiaikoina elivät he hyvässä ystävyydessä ja leikkivät yksissä, miten lapset ainakin, ei he vielä tunteneet sääty eroitusta. Vähitellen kuitenkin muuttui toiseksi tuokin asia. Sillä kuullessaan miten Jussia alinomaa toruttiin, kun hän sitävastoin sai olla miten tahtoi, rupesi Kallekin ajattelemaan, että tuo Jussi mahtoi olla aivan huono olento, kun aina teki niin suunnattomat vahingot ja olisi ansainnut selkäsaunan seitsemän kertaa päivässä,—niinhän emäntä usiasti saneli.—Kalle oli vallaton poika, kun sitävastoin Jussi oleskeli enimmäkseen hiljaa. Pian oli Kallen mielityönä kiusata Jussia, repiä ja tyrkkiä häntä, siksikuin sai toisen suuttumaan, silloin tapahtui usein että Jussi löi kiusaajaansa tavallista kovemmin. Mutta silloinpa nousikin melu talossa: Kalle parkaisi ja huusi, valittain miten kovasti Jussi häntä löi, ja kaikki läsnä olevat toruivat yksin suin tuota kelvotonta huutojullikkaa; kaiken tämän ylitse kuului emännän ääni niinkuin tuomiopäivän pasuuna.
Pian muuttuivat nämät tapaukset tavallisiksi iltahuveiksi koko talon väelle: usein, varsinkin silloin, kun isäntä ei ollut huoneessa, ärsyttivät ajattelemattomat renkipojat Kallen Jussia kiusaamaan. Sitä sitten kelpasi kuulla, miten Jussi kiljui ja kielsi, jopa usein itkeä virisi. Ja kun sitten sattui semmoinen tapaus, kuin äsken kerrottu, vierittivät he syyn Jussin niskoille, joka muka aina suuttuu leikistä. Eipä asia tällaisissa tapauksissa aina jäänytkään paljaakseen torumiseen; usein joutui isäntä paikalle, ja sen enempää syytä kyselemättä, kuritti hän poikaa, muka tuollaisesta hirmutyöstä. Tällaiset tapaukset saivat Jussin entisestä ärtyisemmäksi; hän tunsi, että hänelle tehtiin väärin, ja ett'ei hän millään lailla kyennyt puolustamaan; sillä olipa hän vaan kelvoton poika nulkki—huuto-Jussi. —Toisinaan sattui isäntäkin näkemään Kallen kujeita, hän kielsi silloin Kallea: "Anna sen pahan olla; mitäs siihen viitsit kajota, semmoiseen vitisijään," sanoi hän, ikäänkuin tuo huutolaispoika olisi ollut liika huono talollisen pojan kiusoteltavaksi.
Jussin lukutaito Mattilaan tullessaan oli vasta hiukan alulla ja vähän aikaa talossa oltuaan unhotti hän sen kokonaan. Kun sitten talvella lukusijat olivat tulemassa, koetettiin häntä hiukan opettaa, mutta semmoisesta opetuksesta ei ollut mitään apua ja seuraus oli, ett'ei Jussi lukusijoilla osannut mitään. Siitä sitten seurasi toria Jussiparalle, ikäänkuin lukemaan oppiminen olisi ollut hänen omassa vallassaan, annettiin toki pieni muistutus talon haltijoillekkin, että pitäisivät parempaa vaaria hoidokkaastansa.
Mutta nämät muistutukset eivät olleet ollenkaan Mattilaisten mieleen, varsinkin emäntä piti ankaraa möryä. Jokaiselle talossa kävijälle selitti hän, miten talon isäntä hyvänlaatuisuudessaan, armeliaisuudesta oli tuon pojan taloon ottanut ja kuinka siitä oli senkin seitsemän vaivaa ja harmia. Ja sitten päällekaupan toruvat vielä papit lukusijoilla ja tekevät muistutuksia—pitäisikö tuota nyt vielä päällepäätteeksi maisteriksi koulutettaman.
Kouluun siitä Jussi kuitenkin pääsi toisena talvena, Kraatarin Kaisan kouluun: siellä ne kävivät muittenkin kyläläisten lapset, semmoisten jotka eivät itse opettaneet. Siellä kävi Mattilan Kalle ja sinne pantiin Jussikin isännän tahdosta vaikka ei tämä ollenkaan emännän mieleen ollut. Sehän nyt oli ihan hullua, Mattilan emännän mielestä, kun piti maksaa opettajan palkkaa ja evästää huutolaista lukukouluun— mitä hyötyä tällaisesta voisi tulla?
Olihan se kanssa tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu; vanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä, pirtti pahasessa, täyttä voimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa ja aapiskirja toisessa kädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa, lukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen paremmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa pientä elävää, kolmas oli uneen uinahtunut. Mutta sitten tapahtui hetken päästä muutos: rukki seisattui, tikku asetettiin paikoilleen, kattoon töllistelijän silmät käännettiin kirjaan päin ja nukkuva herätettiin. Sitten seurasi pienet torat, huomautus seinän raossa riippuvasta vitsasta, hiukkasen opetusta perässä lukemista ja taas sama näytös uudelleen. Paitsi näitä rukin vieressä istujoita, oli isompia lapsia sijoitettu kukin eri nurkkaansa, katkismus kädessä, lukea lopottivat nämät kovalla äänellä ja eri sävelillä, johon Kaisa aina toisinaan tiuskasi: "ei se niin ollut, Matti! älä väärin lue Miina!" ja muuta semmoista. Kaikki tämä melu sekosi yhteen kummalliseksi sekasotkuksi, joka kuului aivan naurettavalta.—Ainoastaan talviajat oli Kaisan koulu toimessa, eikä hän silloinkaan hennonnut rukkiaan jättää, vaan aamusta iltaan, hyrisi rukki ja lapset lukivat Kaisan mökissä. Tarkkapäiset ja ahkerat lapset oppivat kuitenkin siellä jotenkin lukemaan, mutta typerämmät, huono-oppisemmat eivät oppineet juuri mitään, paitsi juuri pikkuisen ulkolukua. Sillä ulkolukua se olikin, jota Kaisa opetti, vaikka kirja muodon vuoksi oli kädessä. Hän luki edellä, oppilas matki perässä, siinä koko opetusjärjestelmä. Moni oppi sillä tavalla sisäluvunkin, mutta älyä siinä tarvittiin.
Pahaksi onneksi eivät Mattilan koululaiset sattuneet olemaan tuollaisia älyniekkoja, ja silläpä saivatkin he käydä perässä lukijan kurssia, varsinkin Jussi, joka ainoastaan muutaman viikon koulua kävi, ei oppinut juuri mitään.—Ja kylläpä saikin Jussi monet kerrat päivässä kuulla, että hän oli kaikkein huonoin ja typerin koko lapsilaumasta, ja ettei hänestä ikänä miestä tule, pahanpäiväistäkään. Hän sai tyrkkäyksiä, tukkapöllöä ja muuta senlaista herkkua montavertaa enemmän kuin muut. Kaisulla oli se paha tapa, että hän, vaikka itsekkin köyhää kansanluokkaa, lastoi köyhempien lapsia, vaikuttiko tässä sitten paremmat lahjat, vai rikkauden kunnioitus? Kaiketi molemmat.—Jussi oli mökkiläispoika ja huutolainen, huono taidostaan, kasvikumppaneinsa sorron-alainen, silläpä joutui hän kohta ikävään asemaan. Heti Jussin kouluun tultua, osoitteli Kalle häntä sormillaan tovereillensa, sanoen pilkkaavasti: "tuo on meidän huuto-Jussi retvana, minä olen sen monta kertaa pannut poraamaan, vaikka on minua vanhempi." Tällätavoin joka taholta sorrettuna, tuli Jussi pian lukutovereinsa pilkkalauluksi ja niin muuttui hänelle koulunkäynti kahta pahemmaksi kuin koto-olot. Ja sitten vielä kertoili Kalle kotona, miten monta tukkapöllyä, toraa ja tyrkkäystä Jussi tänäänkin oli saanut, vieläpä ett'ei Jussi ikänä opi lukemaan, sen oli Kaisa monesti sanonut. Ja sitten kertoi hän, miten Jussia oli narrattu ja miten se oli porannut, toisinaan oli se ollut paha ja lyönyt häntä matkalla j.m.s.—Ja koko talon väki nauroi ja pilkkasi Jussia. "Ai Jussi parkaa," sanottiin, "eipä siitä vaan tule pahanpäiväistäkään miestä!"
Jussi istui nurkassa ja ajatteli, että olisihan sitä hänelläkin yhtä ja toista valittamista, eipä hän ollut eväistäkään saanut, muuta kuin pikkuisen leivän palan. Kalle ne oli kaikki syönyt ja jakanut toisille tovereille, sitte oli häntä tuupittu ja revitty suotta-aikojaan. Mutta turhaksi tiesi hän niistä puhumisen, sitä olisi vaan naurettu.
Kalle ei mistään vihasta Jussia kiusannut, mistähän semmoista olisikaan lapsen sydämmeen tullut. Mutta ensi päivästä oli häntä opetettu halveksimaan tuota huutolaista ja pitämään itseään paljoa parempana olentona. Ja näkipä hän jokapäivä, että hän paljoakin parempi oli, eipä hänen tarvinnut alinomaa juosta sinne tänne käskyjä toimittamaan, eikä kantaa puita ja vettä, ja annettiinpa hänelle ja toisille lapsille kaikenlaisia herkkupaloja, kun sen sijaan Jussin piti syödä heidän loppujansa. Senpätähden kiusasi ja ärsytti Kalle tuota halveksittua samalla mielellä kuin joku ärsyttää koiranpenikkaa ja suuttuu siitä, jos tuo puree liika rajusti. Samalta kannalta katseli asiaa Mattilan isäntä väki, ja sitä myöten menettelivät muutkin, ajattelematta asiaa sen syvemmin. Ei tullut kukaan ajatelleeksi, että tuossa huutolais-pojassa oli ihminen kehkeytymässä, ei huomannut, että tässä oli heikko ihmistaimi, jätetty turvatonna tuulien valtaan. Ei huomannut kukaan miten kovasti tämä taimi kaipasi päivänpaistetta, edes pikkuisenkaan säälivää ihmisrakkautta, ei, kukahan sitä niin pitkälle ajatteli, olipa tuo ainoastaan huutolaispoika!