Vuosi vuodelta muuttui Jussi äkäisemmäksi ja huolimattomammaksi, tehtävänsä teki hän veltosti ja ainoastaan pakottamalla, hänestä tuli todellakin semmoinenkin kiusankappale. Sillä vähitellen oli hän saanut päähänsä sen varman ajatuksen, ett'ei hän ole semmoinen kuin muut ihmislapset.—Olihan Mattilan emäntä sen julistanut jo ensi näkemästä ja sitten sitä kertonut monet kerrat päivässä, ja samaa virttä oli isäntäkin monesti veisannut. Ja sitten koko talon väki oli häntä aina pilkkanansa pitänyt, ja vielä päälle päätteeksi leikkitoverinsakin pitivät häntä aina alla kynnen, pilkattavana. Eipä Kraatarin Kaisakaan muita lapsia niin paljon torunut ja häväissyt, kuin häntä—ja sitten vielä pappi lukusijoilla, sekin sanoi häntä laiskalukijaksi ja julisti, ett'ei hänestä miestä tule.—Eikä hän tosiaankaan osannutkaan lukea, toisinaan koetti hän saada selvää tuosta konstista, mutta mahdotointa se oli—ominpäin, ja jos hän joltakulta neuvoa kysyi, sai hän tavallisesti vastaukseksi: "kyllä sen ikäinen poika jo saa ominpäinkin lukea."—Kaikki nämät todistivat varmasti, että huuto-Jussi on aivan toista kuin muut pojat, ei sillä ollut oikeutta omistaa mitään pikku kapineita, ei nauttia mitään herkkupalaa. Kaikista näistä teki Jussi sen johtopäätöksen, että hänen oma mitättömyytensä oli kaikkiin syynä ja sitämyöten rupesi hän itseään pitämään viheliäisenä raukkana, jolla ei ollut minkäänlaista arvoa.—Tämä tunto teki hänet välinpitämättömäksi, äreäksi jöröksi, mitäpä hänen muka oli väliä, miten hän kuluttaisi aikaansa, eipä hän muuta ollut, kuin huuto-Jussi, viheliäinen vaivainen. Hän päätti, ett'ei maksanut vaivaa olla niin tarkasti kuuliainen isäntäväkensä käskyille, mitäpä hyötyä siitä olisi? Usein pistäysi hän piiloon johonkin soppeen, nauttien siellä iloista vapautta, loikoillen huoletonna. Silloin kuului yli kyläkunnan Mattilan emännän kimakka huuto: "Huuto-Jussi! mihinkä riivattuun se Jussi nyt meni!" Mutta Jussi puri hammasta piilossaan ja vääristetyllä suulla matki tuota vihattua Huuto-Jussi sanaa, kiroillen tuota riivattua, "Rääkkälän ämmää", niinkuin hän itsekseen nimitteli emäntäänsä.— Mattilan emäntä, vaikka muutoin ahne ja kitsas, oli kuitenkin jommoinenkin herkkusuu, aina hänelle oli tuorenna vehnäpullat, pannukakut ja muut semmoiset, ja noista herkuista saivat lapsetkin hyvän osan. Mutta Jussin osalle ei tullut koskaan pienintäkään palaa, ja hartain silmin katseli hän, miten toiset herkkujansa nauttivat. Siinäpä oli Kallella taas mukava ärsytyksen tilaisuus, hän houkutteli Jussia tekemään kaikenlaisia vaikeita töitä, luvaten hyvän kappaleen pannukakkua tai muuta. Jussi silloin oli valmis tekemään vaikka mitä, mutta eipä hän luvatusta palkinnosta saanut juuri sanottavia, naurua vaan päin silmiä.—Anteliaampi sitävastoin oli nuorempi poika Hermanni, jolla ei ollut semmoista kiusantekijän luonnetta, häneltä sai Jussi monta pientä herkkupalaa. Mutta noitten herkkupalain myötä sai Jussi ankaran mieliteon, joka aina kasvamistaan kasvoi. Ja sitten ei hän enää voinut itseään hillitä, vaan koki näpistellä, mitä vaan hiukkasenkin sai ja näin sai taas uusi puhe alkunsa.
Jussin näpistelemiset tulivat tietysti aivan pian tunnetuksi, ja kyllä silloin nousi aika melu ja elämä, ikäänkuin olisi kymmenkunta suurta rosvoa ollut kuritettavana. Jussi istui halkoläjässä melkein koko talonväen ympäröimänä, siinä sai hän muutamia tuimia tukkapöllyjä ja moniaita lyöntejä päreen syrjästä—ja sitten seurasi koko joukko uusia nimiä: "varas, rosvo, penikka, lurjus ja roisto," kaikki höystettynä mitä suloisimmalla välisaarnalla.—Kuria ja häväisemistä siinä kyllä oli tarpeeksi asti, mutta ei ainoatakaan hyväsydämmistä lempeää neuvoa, ei pienintäkään johdatusta nuorelle langenneelle. Luonnollinen seuraus oli että Jussi tuota uutta varas nimeään ei pitänytkään suotta, vaan näpisteli edelleen yhä mitä sai.
Erään kerran istui Mattila hyvästi päihtyneenä asuintuvan pöydän päässä, siinä hän ylisteli suurta viisauttansa ja mahtavia tekojansa, samalla manaten kelvottomia naapureitansa kelpo tavalla. Silloin tuli emäntä kammarista, kirkuen, että Jussi roisto on taas vienyt hänen kaksi korppuansa hyllystä. Tästä suuttui juopunut mies ja sivaltain pöydältä kaljahaarikan juoksi hän nurkkaan, missä Jussi oli ja lyödä läimäsi sinne täyttä voimaa. Jussi silloin huusi surkiasti, ja olisipa pojan tainnut aivan hukka periä, jos ei huoneessa oleva renki olisi apuun rientänyt. Peljästyipä tätä tapausta jo suulas emäntäkin ja riensi miestään hillitsemään, jotta varkaan kuritus jäi siksensä. Mutta Jussi ei tällä kertaa lakannutkaan valittamasta, vaikka kiellettiinkin, silloin käytiin katsomaan ja havaittiin Jussin käsivarren olevan ihan väärässä, riippuvana.
Poikki se oli Jussiraukan käsivarsi ihan selvästi, siinä ei puolustus auttanut, selvää oli sekin, että isäntä haarikalla oli sen poikki lyönyt. Eikä nyt haluttanut emäntääkään turhanpäisesti kirkua, jättipä isäntäkin naapurinsa haukkuminen kesken.
Tämän tapauksen todellisuutta koettiin pitää salassa miten mahdollista, heti lähetettiin renki hakemaan haavansitojaa, pitäjää, lukkaria, mutta ensiksi varoitettiin häntä, ett'ei puhuisi asiaa todenmukaisesti, vaan kertoisi Jussin itse kätensä poikki langenneen. Pahemmin pelättiin Jussia itseään, sillä olisihan asia saanut aivan kamalan muodon, jos poika olisi täyden toden kertonut. Ensikerralla kättä sidottaissa oli Jussilla kuitenkin niin paljon kärsimistä, ettei kyennyt mitään puhumaan ja toisella kertaa saatiin hän lahjoilla vaikenemaan, vaikka kyllä hän tällä kertaa oli varkauteenkin viaton sillä Kalle-poika se oli ne korput näpistänyt. Nyt sai Jussi maata ja oleskella monta viikkoa rauhassa toralta ja pilkalta, sillä niin kauvan kuin käsi oli kipiä, pysyi asia tuoreessa muistossa.
Pojan tultua vanhemmaksi ruvettiin Jussia vaatimaan jommoiseenkin työhön. Hänellä olikin ensi alussa jommoistakin halua varsinaiseen työntekoon; jos olis ollut johtajaa, olisi siitä ehkä voinut jotain tulla. Mutta nyt se kävi niin, että Jussi taitamattomuudessaan teki työnsä ihan nurinpäin ja siitä seurasi toria, naurua ja pilkkaa ja päällepäätteeksi arvostelu; "ei sinusta, Jussi, ikänä miestä tule pahanpäivästäkään, mene tiehes koko kloppi!" Jussi meni ja päätti mennessään, ett'ei hän tästä lähin tahdo koettaakaan, koska ei hän kumminkaan mitään saa, eikä osaa, saahan sitä haukkumista muutenkin kuulla.
Kerran piti Jussin liiterissä sahalla halkoja katkoa, mutta saha ei ottanut käydäkseen, hyppeli vaan sinne tänne, viimein soikahti se väärään, poikkimenneeseen käsivarteen ja loukkasi sitä kipeästi. Silloin suuttui Jussi ankarasti, heitti sahan nurkkaan ja istui pölkyn päälle, itkeä nyyhkyttäin. Siinä katseli hän väärää käsivarttansa ja muisteli kaikkia niitä haukkumasanoja ja pikkulyöntejä, mitkä hänelle oli Mattilassa tulleet osakseen.—Pitikö hänen vielä sitten työtä tehdä—eipä talon koirakaan työtä tee, eikä sitä sentään niinkään halveksita kuin häntä—eipä sen ollut käpälää poikki lyöty, vaikka oli joskus omin luvin leipäpalasen kiepannut.—Mutta hän joutui kohta rangaistavaksi, jos joku talossa jotakin näpisteli, ei siinä kysytty oliko hän todella syyllinenkään.—Eikä ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut, tai neuvonut—kukahan sitä viitsi huuto-Jussista, pitäjän vaivaisesta pitää lukua, olisihan se ollut itsensä halventamista.
Siinä hän istui ja itki pölkyllä, ajatellen tavatonta huonouttansa, siksikuin kimakka ääni kuului: "Huuto-Jussi, tuo nyt jo puita kiireesti!" Silloin Jussi irvistävällä suulla huusi, matkien: "Huuto Jussi! väy, väy, Rääkkälän ämmää! tule ottamaan puita, tule!"—Jussi oli kiukkua täynnä, hän sanoi isännälle, että tämä kyllä huoletta voisi lyödä poikki toisenkin käsivarren häneltä, kyllä hän pitäisi suunsa kiinni, kun vaan saa palasen pannukakkua. Ja Kalle-poika saisi kyllä varastaa, miten paljon tahansa, kyllä hän niistä edes-vastauksen ottaa ja lyönnit vastaan ottaa, kun kerran muutenkin varkaan ja lurjuksen nimen on saanut. Näitä selityksiänsä lateli Jussi itkien kiukussansa, eikä häntä saatu lakkamaan hyvällä eikä pahalla.—Poika on tullut hulluksi, päättivät silloin Mattilan haltijat.
Suviaikoina oli Jussin jokapäiväisenä työnä ajaa karja laitumelle ja taas iltasilla kotiin. Toisinaan sai hän paimenlaukun selkäänsä ja oleskeli koko päivän metsällä karjan kanssa. Silloin nautti hän iloista vapautta, loikoillen aholla seljällänsä, pilviä tähystellen. Tänne ei kaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota vihattua "Huuto-Jussi" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa. Vähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän tahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina. Ei hän kaivannut ketään kumppania, eipä hänelle semmoisista ollut mitään iloa ennenkään ollut, ainahan hän oli ollut kaikkein sorrettava. Kyllä hän halusta olisi tahtonut olla toisten ikäistensä seurassa ja heidän leikkeihinsä osaa ottaa, jos olisi ollut semmoinen kuin muut, mutta hänpä olikin vaan huutolais-Jussi, ja tuommoisen on paras olla yksinänsä.—Näitä ajatteli hän, maaten seljällänsä aholla, katsellen varpaittensa päitä, miten ne olivat typätyitä ja ruman näköisiä,—eipä Mattilan isäntä ollut niille suojaa antanut, vaikka hän pyysi, nyt sai hän kärsiä pilkkaa toisilta pojilta varpaittensakin tähden.
Usein sattui niin, että aurinko teki jo laskua, ennenkuin paimen ollenkaan muisti karjaansa, silloin oli hänen mahdotoin enää ehtiä kotia tavallisella ajalla, mutta eipä hän siitä suurin välittänytkään. Hän jurotteli vaan itsekseen nurkissa, matkien torumisia ja vasta sitten kuin jo kaikki oli levolla, kävi hän sisälle.