Oli enää vaan yksi suvi jäljellä Jussin olo-ajasta Mattilassa, tänä suvena tuli hänen käydä rippikoulu ja sitten syksyllä sai hän mennä mihinkä tahtoi. Mutta huonoapa se oli rippikouluun meno kun tuskin ollenkaan osasi lukea. Koetettiin sitä nyt kyllä hiukan ajaa taitoa päähän, sillä tiesivätpä Mattilaiset, ett'ei se olisi heille kunniaksi, jos ei poikaa ripille laskettaisi. Ja laskettiinpa syksyllä Jussi ripille, vaikka ei juuri korkeilla kiitoksilla. Nyt kehuivat Mattilan haltijat, miten hyvin he olivat tuon häijynkurisen pojan kasvattaneet ja opettaneet.—"Täysi juutalainen se on ollut," jutteli Mattilan isäntä, "on siitä ollut monta vaivaa ja harmia, ett'ei uskoisi yhdestä pojasta olevan,—ja sen minä sanon," jatkoi hän kerskaillen, "että jos olisi ollut joku toinen paikka, niin ei poika nyt olisi ripillä käypä mies, kyllä se on semmoinen velikulta ollut."
Rippikoulua käydessään sai Jussi hiukkasen uusia elinvoimia, kyllä hän tosin sielläkin oli niitä huonompia, mutta olihan muitakin huonoja, eikä hän aina ollut kaikkien pilkattavana, olipa niitä jotka hänenkin kanssansa puhuivat ja seurustelivat.
Ja sitten laskettiin hän ripille, sentähden kuin oli tuommoinen hiljainen siivo poika, niin kirkkoherra sanoi, toivottain hänestä kunnon renkiä, toivoipa lukutaidonkin aikaa myöten paranevan. Jussi rupesi nyt ajattelemaan, ettei hän taidakkaan kuitenkaan olla niin huono ja mitätön, kuin Mattilaiset sanovat, ehkäpä hänkin sentään tulisi paremmin toimeen, jos pääsisi johonkin toiseen taloon. Hän aikoi nyt opetella väkisinkin jotakin tekemään, että sitten kelpaisi jollekulle rengiksi, sittempä sitä alkaisi hänellekkin paremmat päivät.—Mutta kovin se tuntui raskaalta työnteko ja aivan huonosti se sujui häneltä, monesti päivässä sai hän kuulla pilkkaa ja toria mitättömyydestänsä, entinen alakuloisuus valloitti taas mielen. Kamalaksi kuvailivat Mattilaiset Jussille edessä olevia aikoja,—eihän löytynyt sitä ihmistä, joka häntä viitsisi ottaa ruokkiaksensa, hukka hänen peri ilman armotta. Ja alakuloisella mielellä ajatteli Jussi noita kurjia aikoja, mutta ei häntä sentään haluttanut Mattilassa olla, jos olisi pidettykin, siellä oli hän jo saanut kyllänsä.
IV.
Lähdemme nyt seuraamaan Mattia, joka pakolaisen reisulla retkeilee maailman pitkiä polkuja. Hän ei ole mikään arka itkusilmäinen raukka, ei mikään maakuva kerjäläis-rekale, hän on rohkea, hurjapäinen ilveilijä, joka sukkeluudella osaa hankkia leivän ja särpimen. Semmoinen ei hän tosin ollut silloin, kuin Luisulan mökistä karkasi kylmänä pakkas-aamuna, silloin oli hän kurja itkevä poika raukka, joka vieläkin pahempaa peläten, pakeni tiettyä kurjuutta kohden. Ja kyllä hän tunsi itsensä turvattomaksi raukaksi, istuessaan yhden ja toisen muurin pankolla leipäpalaa kaluten. Ei ollut ketään, joka olisi hänestä välittänyt, jos joku suvaitsi hänelle jotakin sanoa, oli se kaikkea muuta kuin hauskaa. Niin, kyllä hän oli niinkuin joku kehnonlainen kulkukoira, juoksi talosta taloon leivänpala taskussa, mutta takaisin ei hän aikonut palata, eikä huutoon mennä—ei!
Pian olikin hän täydellisesti perehtynyt kerjuupojan elämään, unohtanut kaikki ikävät mietelmät ja nurkassa nurruna istumiset. Olihan sitä maailmalla niin paljon huvia ja oppimista tarjonna, siellä sai kuulla tuhannenkin laulua, satua ja sukkeluutta, ja kaikki ne menivät Matin muistoon niinkuin naulaan. Sitten hän lauloi ja jutteli iltakaudet tehden kymmeniä konsteja, joita ihmiset katselivat, ihmettelivät, ja joista palkinnoksi tuli milloin korppu, milloin vaskilantti, milloin mitäkin. Oli se hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai hyödytöntä, kaikki painui heti hänen muistoonsa. Kaikki oli Matin mielestä huvittavaa, sanomalehti tai kirja, jota ei ollut ennen nähnyt, huvitti häntä yhtähyvin kuin rivot puheet ja siivottomat laulutkin. Jos hän näki jonkun kirjoittavan tai lukua laskevan, asettui hän heti tuon taakse tähystelemään ja koetti ottaa selville, mitä sillä tai sillä tarkoitettiin. Jokaisen kirjan, jokaisen vähäpätöisimmänkin paperin minkä sattui käsiinsä saamaan, luki ja tarkasteli Matti läpitse, ainahan siinä oli jotakin sukkelaa, jotakin semmoista, jota ei ollut ennen nähnyt, ja se häntä huvitti.
Talvella oli lumen pinta, suvella hiekkainen maantie hänelle kirjoitustauluna, niihin kirjoitteli hän haukkumasanoja ja kaikenlaisia sukkeluuksia, pitkät matkat tienvieriä myöten. Lautaseinät, veräjälaudat ja yleensä kaikki missä oli sileä valkoinen pinta, käytettiin myöskin samaan tarkoitukseen. Nuot kirjoitukset ja kuvat eivät suinkaan monestikkaan olleet aivan siveellistä laatua, olivathan kuitenkin juuri sitä samaa, mitä mailma yleensä suosii, kuulemiaanhan Matti kirjoitteli. Tuon alinomaisen harjoituksen kautta tottui hän pian aivan sujuvasti kirjoittamaan ja sillä tavoin oli taas yksi suuri taito opittu. Nyt alkoi kirjeiden lähetteleminen, saatuaan jostakin palasen paperia, kirjoitteli Matti siihen hyvän joukon kaikenlaisia vekkulin lauseita, sitten kirjoitti hän osoitteen jollekkin ylpeälle tulokkaalle, useimmiten semmoiselle, joka ei itse taitanut kirjoitusta lukea ja näin oli kirje valmis paikalle saatettavaksi.
Monessa paikassa pidettiin Mattia oikeana ihmeenä: että kerjupoika osasi laulaa, ilveillä ja konsteja tehdä, se ei vielä ollut mitään tavatonta, olihan niitä semmoisia ennenkin nähty, mutta erinomaisen sujuva lukutaito ja nopea kirjoittaminen, se oli jo jotakin toista. Harvoin osasivat parempainkaan ihmisten lapset tuolla tavoin lukea, vielä vähemmin kirjoittaa, saati sitten kerjäläispojat, ne eivät tavallisesti osanneet mitään.
Suurilla työpaikoilla Matti tavallisesti oleskeli: siellähän sitä oli enempi kuultavaa ja nähtävää. Erittäinkin miellytti häntä rakennustyöt, siellä hän hyppeli ja kiipesi kuin orava ylhäällä rakennuksella, tehden työmiehille pieniä apua. Jos joku varoitti häntä liiasta rohkeudesta, hyppeli hän yhä rajummin ja ilveili varottajaa vasten silmiä. Oltuaan päivän vaikka miten suuremmoisella rakennuksella, tiesi hän tarkkaan kunkin eri osaston levyn, mitan ja korkeuden, hän oli jo ehtinyt laskea kuinka monta syltää hirttä oli rakennuksessa, kuinka monta tänäpänä saatiin j.n.e. Ja sitten illalla seurasi hän työmiesten mukana, usein joutuen johonkin viinakapakkaan, siellä hän ilveili ja lauloi oikein suun täydeltä, ansaiten näin monta lanttia. Ensinnä ei hän tahtonut viinaa maistaa, vaikka sitä aivan useasti tarjottiin, hän kun ehtimiseen juoksi juoppoin asioilla, mutta tottui hän siihenkin kuitenkin vähitellen. Eräänä kertana, kun hän taas ilveili juoppoin parissa, tuli hän aivan hukkajuovuksiin ja kaatui tantereelle. Herättyään tunsi hän jalkansa kipeäksi ja muutenkin voivansa aivan pahoin, ja hän tiesi mistä tämä kipu ja pahoin vointi tuli. Ontuvana läksi hän käydä klenkuttamaan maantietä kohden. "Tämmöinen se onkin oikein täysi kerjäläinen kun ontuukin, yks-kolmatta, yks-kolmatta," mutisi hän mennessään, "sais nyt vaan kyytiä, hurraisin pois koko seudulta.—Maantiellä ajoi eräs herrasmies kieseillä, niitten taakse sukelsi Matti salaa ja kuljettuaan hyvän matkan rupesi laulamaan.
"Eipä se Matti enää viinaa pisaraakaan maista.—
Armias herra se kieseillänsä kuljetti ontuvaista."