Silloin vasta huomasi herra ja tiuskasi poikaa pois menemään. Matti hyppäsi maantielle ja lakki kourassa kiitteli kyydistä.

Vaikka Matin luonne oli tavattoman taipuvainen kaikenmoisiin kujeisin, ei hänellä kuitenkaan ollut varastamisen halua. Pisti hän kuitenkin kerran erään talon pöydältä kymmenen penniä taskuunsa ja meni menojansa. Kun jo oli kävellyt hyvän matkaa, istui hän kivelle ja rupesi katselemaan rahojansa, niistä oli usioita lantteja rääsypussipahaisessa, ja hän muisti tarkkaan minkälaisesta palveluksesta hän kunkin oli saanut.—Tuon oli hän saanut viinan tuomisesta Tuomiston Jussilta, tuon karjan ajamisesta Rekulan Liisalta, tuon haikara-juoksusta Lampelan leikkivalkealla, ja minkä mistäkin. Rehellisesti saatuja oli ne kaikki muut, paitsi tuo yksi—se oli varastettu. Ja sitä hän mietti ja ajatteli, minkätähden hän oikeastaan oli varkaisiin ruvennut, eipä hän ollenkaan tarvinnut tuota kymmenpenniä, jo aikoi hän palata takaisin ja viedä rahan samaan paikkaan, mutta silloin muistui taas mieleensä uusi kuje, hän haki paperin ja kynän lakkaristaan ja kirjoitti: "Armollinen Heiskalan emäntä! Otin kymmenenpenniä teidän pöydältänne, se oli ensimmäinen varkauteni, ja luulen myöskin sen olevan viimeisen. Tästä saatte hakea korvausta Huiskalan Heikissä, tulevana vuonna tähän aikaan. Matti maali kylmä kaali j.n.e." Kirjeen lähetti hän matkustavaisilla paikalle, sanoen sen saaneensa tuolta toisesta pitäjästä.

Isommaksi tultuaan otti Matti osaa kaikenlaisiin töihin, ja oppi pian käyttämään mitä työasetta hyvänsä. Alituisessa liikkeessä olivat hänen jäsenensä kehittyneet voimakkaiksi ja sulaviksi, kirvestä ja sahaa käytteli hän kuin paras mies, ja kaikenlaisia taidokkaasti valmistettuja pikkukapineita oli hänellä aina taskussansa. Sattui talvisin, että Matti illalla taloon tultuaan haki kaikenlaisia hylkyjä laudan päitä, niitä hän sitten kalkutteli, huvitellen talonväkeä kaikenmoisilla kertomuksilla iltakauden. Mutta sitten aamulla oli hänellä sievä pikku astia emännälle annettavaa, ja tämä oli syntynyt melkein talonväen huomaamatta renkein työkaluilla.—Rakennustöitä rakasti Matti yhä, ja kesäisin ajoin oleskeli hau melkein yksinomaan suurilla rakennuksilla, hän otti nyt jo toisinaan työhönkin osaa. Usein sieppasi hän piilun työmiehiltä ja alkoi rohkeasti veistää hirttä, miehet silloin pelkäsivät hänen puun pilalle kolovan ja käskivät panna kirveen pois. Mutta silloin selitti Matti, että hän se onkin niitä etevämpiä timpermanneja ja parhaita nurkan kopistelijoita, ja yhä toimessaan jatkoi hän:—"Juuri tuosta paikasta on sitä veistäminen, jos mielii suoraa saada. Nähkääs hyvät ystävät kuinka lastut loikahtelee kuin lampaat,—ja sitten se on suora, sileä, ja kaunis koko sivu—noin pojat, työ käy mieheltä." Sitten vasta antoi Matti kirveen pois, ja miesten täytyi myöntää, että hän tosiaankin käytteli sitä varsin taitavasti.

Joskus oli Matti työssä päiväkauden ja sai silloin useasti hyvänkin palkan, mutta jos häntä silloin pyydettiin pitemmäksi aikaa, katosi hän koko seuduilta. Matti ei oikeastaan kammonut työtä, sitä teki hän usein hyvälläkin halulla, mutta vuosikausia kuljeskeltuaan, oli hän tuohon niin tottunut, ett'ei monta päivää viihtynyt yhdessä kohdin.—Eikä hänellä ollut missään erityistä tuttavaa, tai kotoa, jonkatähden olisi kannattanut yhdessä kohdin viipyä. Siinä, missä häntä hyvin kohdeltiin, oleskeli hän päivän pari, tehden kaikenlaisia pieniä palveluksia, missä taas oltiin epäkohteliaita, piti hän nuhdesaarnan, joka tavallisesti päättyi pötkimisellä käpälämäkeen.

Neljän vuoden kuluessa oli Matti ehtinyt käydä ja tarkastella melkein jokaisen Suomen kaupungin ja maalaisseurakunnan, ja joka seudulta oli hänellä hupaisia juttuja kerrottavana. Mutta syntymäseudustansa ja vanhemmistansa ei hän koskaan maininnut mitään, ja jos joku häneltä niistä kysyi, sai hän vastaukseksi: "pukki poiki kalliolle, hyvät ihmiset korjasi." Taikka sanoi hän olevansa Vasikka-veräjän rusthollin vanhempi poika, vähän tuolta puolen hevoskukkuran.

Ei hän käynyt koskaan lähelläkään kotiseutuansa, ensinnä pelkäsi hän joutuvansa huutoon, jos kiinni saataisiin, ja sittemmin, kun jo hyvin oli tottunut kulkulaiselämäänsä, pelkäsi hän joutuvansa tarkemman peräänkatsannon alaiseksi, jos kerran näyttäisi itsensä.

Vasta ollessaan jo neljäntoista vuotias, pitkä poika soljukka, tunsi Matti eräänä kevännä halua nähdä synnyinseutuansa. Tuskinpa oli enää koko isänmaassaan hänelle mitään uutta nähtävää, ja hän päätti nyt aloittaa uutta kiertokulkua. Eihän minua enää kotiseudullani kukaan tunne, ajatteli hän, varsinkin jos karttelen tutumpia ihmisiä.—Näillä mielin läheni hän lähenemistään kotiseutuansa ja eräänä lauantai iltapäivänä ehti hän jo syntymäkylänsä läheisyyteen. Ensimmäinen tunnettu henkilö, jonka hän kohtasi, oli torppari Ojaluoma, joka pani aitaa peltonsa ympärille.—Vanhastaan muisti Matti Ojaluoman äreäksi mieheksi ja päätti hiukan ilveillä hänen kanssaan. Pyytäen leivänpalasta palkaksi, lupasi hän auttaa aidan tekijää, ja monen väittelyn perästä sai hän luvan koettaa miten työ häneltä sujuisi. Silloin alkoi Matti täyttä voimaa aitaa alustella ja oli pian jättänyt torpparin hyvän matkaa. Vähän ajan päästä palasi hän torpparin tykö, ihmettelemään tuon tavattoman huonoa työkykyä. "Minäkin olen niitä huonompia," sanoi hän, "en minäkään kerjäämättä toimeen tule, mutta sinä äijä raasu olet vielä kymmentä vertaa huonompi, kyllä sinä jo saisit ruotisakin olla, on siellä monta parempaakin." Mutta silloin oli jo Matin pötkiminen pakoon, muutoin olisi seipään tyvi tehnyt tuhoja, "Hullua miestä kun suuttuu todesta asiasta," ilveili Matti, hiljaksensa juosta lönkötellen äijän edellä.

Torppari palasi työhönsä, itsekseen kiroillen tuota hävytöntä nulkkia, mutta vähän ajan päästä sai hän uutta kiukuttelemisen aihetta, sillä Matti oli tuonnempana asettanut seipäät terät ylöspäin ja pitkän matkan päähän toisistansa.

Tällaiset tapaukset kuuluivat Matin jokapäiväisiin tehtäviin. Ihmisten kanssa ilveileminen, kaikenlaisten pienten ilkitekojen tekeminen olivat hänen mielitöitään, niitä hän harjoitteli missä vaan sopi.

* * * * *