Kauniina rauhaisana sunnuntaipäivänä loikoili Matti tuuhean katajapensaan suojassa, lähellä Koskelan kylää.—Tuolla se näkyi Luisulan mökki mäen nyppylällä, jotenkin samanmoisena kuin ennenkin, oli siihen kai muutamia puita asetettu lisää porstuaksi, oli kai kattoakin hieman korjattu, mutta muuten oli se sama. Lapsia paitasillaan juoksi ulos mökin ovesta;—köyhiä lapsiraukkoja kai olivat, eihän rikkaat Luisulassa asu. Mutta oli kai heillä vanhemmat hoitajina siinä kyllä.—Tuo sama Luisula se oli hänenkin kotitalonsa, se mahtava rustholli, josta hän monesti oli puhunut mailmalla kulkeissaan. Hän muisti vielä kuinka Luisulassa leipäpalaa tasattiin perheen kesken ja miten siellä nälkä vieraana majaili. Mutta samassa muisti hän kaikenlaista muutakin—muisti hellän äidin, joka kyynelsilmin jakoi niukkaa ravintoa, muisti miten hän suurella huolella korjaili rikkiöimiä vaaterekaleita ja miten hän työskenteli, valvoi ja huolehti. Mitään sen tapaista ei ollut hän mailmalla kohdannut, ruokaa ja juomaa sitä hän kyllä sai, monesti sai hän ihmiset naurutuulelle ilvekertomuksillaan, hän sai rahaa ja makeisia,—mutta kukaan ei hänestä sen enempi pitänyt väliä, kukaan ei häntä kohtaan osoittanut mitään erityistä lempeyttä; ihmiset, kylät ja talot, kaikki oli hänelle umpioutoja, ventovieraita.
Mutta tässä oli jotain tuttavan tapaista, jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa:—tuollahan se oli Tapalan talon asuinrivi uudesta päreillä katettu—olleekohan tuo vallaton Samuli poika jo kylläkin suuri mies—ja Kantala sitten tuolla mäen syrjällä—sinne hänen piti kerta mennä, mutta ei mennytkään, menipä hui, hai, hop.—Olisipa nyt hauska nähdä, mitenkä lapset ovat kasvaneet—mutta sinne ei taida olla hyvä mennä—kuka tietää mitä siitä tulisi.
Tuolla niitä käveli joukko nuoria poikia kylätiellä, Matti tunsi kiihkeää halua käydä sinne katsomaan, keitä nuot olisivat—mutta mitenkäs hän kehtaisi sinne mennä—kehtaisi?—mistä se nyt tuli semmoinen outo tunne? eipä hän ollut ennenkään mitään hävennyt—ei, mutta jos nuot hänen tuntisivat?
Sitten alettiin kirkosta palata: siinä niitä tuli nuoria, vanhoja, miehiä ja naisia; ja olipa joukossa aina joku, jonka Matti luuli tuntevansa; nyt niitä tuli joukko nuoria poikia, poikkesivat Koskelaan —siinä oli varmaankin Kujalan Kalle ja Kraatarin Eero, ne hän tunsi. Sitte tuli jo Kantalakin emäntinensä, ajaen hyvällä hevosella ja heiluvilla kieseillä, olipa siellä tyttönenkin takana—oli.—Kaikki ne kiiruhtivat kotiansa, ystäväinsä, omaistensa luoksi, nauttimaan kodin hiljaista rauhaa.——Mutta hän, Matti raukka, kerjäläis-poika—minne menisi hän? ei ollut huonointakaan mökkiä, jota hän voisi kodikseen sanoa, ei ystävää, joka hänestä vähintäkään huolisi. Kulkulais-elämä kuvautui hänen eteensä synkkänä, häpeällisenä, ja ensikerran elämässään juolahti Matin mieleen kysymys: mitä tästä viimeinkin tulee? Ja sitten itki hän pensaan takana piilossaan, oikein itsekkään tietämättä mitä.
Matti oli vielä lapsi, mutta järkevä ja kehittynyt, täydelleen tutustunut mailmaan ja sen tapoihin. Luonteeltaan oli hän hellätunteinen ja taipuisa, vaikka siihen mailmalla kulkeissaan oli joku määrä koiramaista äreyttäkin sekaantunut.—Entiset muistot ja kotipaikan ihastuttava näky ikäänkuin loitsimalla loitsivat esiin kaikki hellemmät ja jalommat puolet Matin luonteessa, ja samassa huomasi hän, ett'ei hänen nykyinen elämäntapansa enää sopinut hänelle.
"Nyt se on loppu kerjäläismatkalle," jupisi Matti, nousten seisoalle: "voinhan minä tehdä työtä jokalajia, miksi siis hoilottelen maailman kulkurina." Hän istui taas katajan varjoon, otti lakkaristansa vanhan säämyskäisen pussin ja tyhjensi sen sisällön eteensä kedolle. Siinä oli koko joukko hopea- ja vaskirahoja, joita hän alkoi lukea.
"Kuusitoista markkaa viisikymmentä penniä," puhui hän itseksensä, "kyllä siinä kerjäläisen rahoiksi, voinhan niillä saada itselleni kunto vaatteet, ja eipä nämätkään ryysyni ole vielä aivan pilalla. Kyllä kai luulevat minun nämät rahat varastaneeni, jos ne jollekulle näytän, mutta voinhan siltä olla huoleton, olenhan ne rehellisesti saanut kaikki—kaikki paitsi tuon kymmenen penniä—taitais olla paras jos heittäisin tuon tuulen tietä."—Matti katseli rahaa, kierteli sitä käsissään, oli jo heittämässä, mutta vetikin kätensä takaisin, ja pisti sen takaisin taskuunsa. "Mitä hassuttelen," mutisi hän, "eihän asia sillä parane, jos suotta aikojaan rahan hukkaan."—Muuten ei tämä rahan varkaus ole ainoa konnan työ, mitä tehnyt olen—ajatteli hän—on niitä muitakin yhtä pahoja—pahempiakin.—Nyt lähden Kantalaan, päätti Matti, siellä kukaties saan näyttää mihinkä kerjuupoika kelpaa, ja jos minua ei siellä suvaita, laputan toiseen seutuun. Kantalan isäntä istui asuinrivin roussilla, jutellen muutamain miesten kanssa, kun Matti rohkeana, päättävänä, asteli esille. Ojentain kättä tervehteli hän kaikkia läsnä olevia, samalla ilmottain, että hänelle olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa. Isäntä vei Matin kammariinsa ja siellä alkoi Matti pulma:
"Tunnette kai, hyvä isäntä, vielä Luisulan Matin? Olihan teidän määrä minua kerran kyyditä pitäjälle huutoon pantavaksi. Mutta minä en mielestäni tykännyt koko asiasta ja pötkin pakoon. Siitä asti olen juossut ympäri maata oikeen kelpo tavalla, herrana kerjäläisenä, ja pitänyt oikeata Joutilas-Matin Joulua. Mutta äsken juolahti mieleeni, että taitais olla paras jättää jo kerrassaan koko juoksut ja ruveta työmieheksi, ja nyt kysyn teiltä: voisitteko koetteeksi ottaa työhönne tämänlaista poikaloikkaria?"
Kantala katseli terävästi tuota rohkeaa puhujaa ja sanoi vähän mietittyänsä: "silloin kuin karkasit olin päättänyt ottaa sinun kasvatikseni, mutta nyt en tiedä."
"Jos olisin sen tiennyt, enpä olisi käpälämäkeen lähtenyt; mutta mitäs te olisitte tehneet semmoisella nulikalla kuin minä silloin olin? Vaan nyt minä voin tehdä työtä niinkuin muukin. Kyllähän minä jo maailman kulkijanakin voisin kiertää klopoja työstäni, mutta minä mielittelisin kotia, en viitsisi enää olla kulkukoiran tavoin joka tuulen ajeltavana."