Matti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti tavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän tuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.— Olipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja kasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli Kantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin tuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.
Samana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin, niinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin alallansa ja puhua tavallista vähemmän.
Kantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai aamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä sanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä käyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.
Ja pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin kaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa rakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua ja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin sen mukaan.
Ylipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli ihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä halua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja välinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän sentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen laiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat samalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä olikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän tiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä kuitenkin ystävyyttä.
Matti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia kirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi paperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia yhtenään. "Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla—kyllä se käy laatuun—onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin röökynällä—ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta sopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä, täysin palvellut kerjäläinen—ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi liika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä."
"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä," sanoi Iivari, hieman suuttuneena."
"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä sorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja kräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja."
Sitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.
Vaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin hillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain veitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin. Silloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis mihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana aseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan ohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen häntä, jos pahoin kävi.