Mutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut miksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan komelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.

Toisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo entisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää koskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo kunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.—Eikä hänelle kukaan ikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa papit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja ihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.—Ja kylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta—ja osasipa hän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku arvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi omassa mielessään puolta suuremmaksi—miksi ei hänestä voisi tulla vaikka mikä—mikäpä hänelle olisi mahdotoin?—Talonisäntä—vaikkapa herrasmies—miksipä ei?

Hyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä taidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla kylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.

Samalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon tytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka kyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo, hiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos pappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon Matin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki pieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi kaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka mitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä sitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan, hänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta kuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä vallattomat kiusasivat—ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä: siellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa—yks kaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.—Eikä nuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä viidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin arvoa hänen silmissään.

Matti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan puolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan hiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta kostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan ankaraa laatua.

Rippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla ei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen poikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein etupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei sivullapäin puuttunut puheita "kerjäläisloikkarista ja Luisulan Goljatista," niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa Mattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara prosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran tutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse mitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä ennen onkin ollut.

Oli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja palasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan vieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla sitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan ensikerran Herran ehtoollista.—Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa ajaen, keveänä, viehättävänä.—"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia kylpemään," sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.—"Annas kun levähdän, olen hieman väsyksissä," vastasi Matti.—"Olet väsynyt, kuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä, ei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!" sanat lausuttiin hellällä osanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.—Matti katseli hänen jälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän jäseniänsä ja puhui itseksensä: "Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole helppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä—ei—mutta peräksi en anna, en totta vie—minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki poikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!—Mutta mitä on kaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen, siihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!—Hm, olempa kyllä nähnyt, mikä maailmassa on todella arvokasta.—Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä ennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan lapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen välillä—mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.—Hm, kuka tietää, missä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen tämmöinenkin mies, kuin olen.—Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias nulkki.—Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella, varsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.—Mutta vielä on aikaa —vasta on vuosia viisitoista—eikä häntä minulta helposti riistetä, ei!"

Tavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa Kantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea valjaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli tämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä sanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita: hän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin suhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään Jumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva tulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja haihtuivat aivan vallattomasti.—Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä raikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja hyvillä aikomuksilla—mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia teitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla muistamatta—hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo oli—hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella ihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.

Yhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan toisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin vielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan toista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka ilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut miellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana poikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän todella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se oli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja herätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa määrässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka vielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti erinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle mikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli saanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille hyvästi palkita.—Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti päässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin ajatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla, voisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen voidaan sitä ansaita aivan vähän.—Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa tapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti—hänen täytyi pyrkiä ihan toisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli—muutoin ei kävisi hyvin.— Elsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan—vaan tällä asemalla ei sopinut—olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa. —Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!—ja kyllä hän oli mies niitä sieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.

—Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli koko temppu—rohkeutta vaan!