Se oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään muusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli, kun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi, kuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän oikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään katsoa.—Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän aikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi—no luonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin selitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi lähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli tuo tarpeellista.—Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja täytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman. Vaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään—nyt sinne nuoreen tytön sydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan raskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.—Sitte hän lupasi vuottaa vaikka koko ikänsä—lupasi vielä paljon muuta sellaista, jota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.

Sitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti isännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.

—"Hullunako nyt olet?" Kantala sanoi, "joko nyt taas mieles tekee vanhaan ammattiis?"—"Ei maar juuri," vastasi Matti, "mutta onhan niitä toimia muitakin."

—"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?"

—"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä rengiksi koko ijäkseni,—ylöspäin, paremmalle asemalle, se on aikomukseni—mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita lähden mailmalta haalimaan."

—"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo varkaisiin ruveta?"

—"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei oikeuta teitä tuota lausumaan—mutta neljän vuoden aikana kerjuulla käydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen huomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!— no niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla kiikkumaan."

—"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy."

—"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis tytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva talollinen suotuisempi."

—"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?"