Sitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla mielellä, kiitellen talonväkeään. "Minä lähden vaan työhön," sanoi Matti, "täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin täällä."
—"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois," sanoi Kantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, "Elsan on usein silmät itkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti—Herra ties' mitä siitä olisi aikaa myöten voinut tulla."
"Meni se, ja saattaa se palatakkin," mumisi Kantala itseksensä; hänellä oli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.
—"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy," tuumasivat useat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.
V.
Samana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi Tapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut reppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön silmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat olleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä puoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla varakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan syksyyn, joka oli tuova lisää.
Tapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta oli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt, toisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat ainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita paremmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon tätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä naimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä vieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei enää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne hänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se ihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se vihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan emäntä nimeen.
Annaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun talo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen kuluvan—ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä. Eihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.—Eikä se jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista laatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle, propeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan silloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa itsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.—Pianhan Anna mukautui uusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin Ketolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin kymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten, iloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin. Anna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä, tuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei voinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin juoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla tavallansa.—Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin tehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. "Mutta," lisäsi hän, "hän on semmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän aikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!"
Sunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä silmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä raamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt vanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein harjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti ymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.—Emäntä istui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi istua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.— Nämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän olisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden, joka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua. Isännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää levottomuutta, jopa kiukkuakin.—Viimein kuitenkin kuului kulkusten kilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.—Silloin aloitti emäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: "Niin, niin ihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä maailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen, niinhän se kuului." Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se kuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta, että mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.
Ja tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli oli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen päiväpaiste.