—"Enpä sentään," sanoi Kantala vakavasti, "jos jätänkin jutuiksi, mitä olen muilta kuullut, on minulla kyllin omia silmin näkemiäni, tuskin on vielä viikkoa aikaa, kun omin käsin talutin hänen pois piikain makuuhuoneesta, koska pidin sopimattomana, että hän siellä kaiket yöt vetelehtii."
Tapalalla ei ollut mitään sanottavaa; vihoissaan lähti hän kotoaan kohden, ja vielä samana iltana täytyi Annan ruveta korjaamaan kapineitaan, ei ollut enää armoa vähääkään.
Koditonna, petettynä, hyljättynä, tuollaista ei Anna ikänä ollut tiennyt elämältä pelätä ja sempä tähden tuntuikin se kahta katkerammalta. Hän tiesi ett'ei hänellä enää ollut mitään odotettavaa petolliselta sulholtansa; nyt hän jo täydelleen käsitti, mikä tarkoitus oli Samulin lemmen lupauksilla. Ja kyllä hän oli noitten lupasten vakavuutta epäillyt alusta aikain, mutta ei hänessä ollut voimaa vastustamaan niitä monenlaisia houkutuksia, joita yhä uusia ilmestyi.
Kiukku ja häpeä astuivat nyt entisen iloisuuden sijaan, köyhyys ja kopiseva tyhjyys joka paikassa—Anna oleskeli yönsä ladoissa ja muissa ulkohuoneissa, ei taipunut hän pyrkimään kenenkään asuntoon, kenties ei oikeen uskaltanutkaan. Monta kertaa oli hän aikeissa itse lopettaa elämänsä, mutta ei hänellä sentään ollut rohkeutta toteuttaa aikeitansa, hän eleli siis vaan kurjaa elämäänsä ja tulevaisuus kuvautui vieläkin kurjemmaksi. Mutta eipä saanut hän kauvan tälläkään tavalla rauhassa olla; kyläläiset päättivät, että kyllä tuolla naisella varmaankin on jotakin pahaa mielessä, kun tuolla tavoin piilottelee, ja silloin rupesivat kylän akat jommoiseenkin vartijatoimeen.—Olipa kerran yksi niin rohkea, että rupesi Annaa julkisesti torumaankin tuollaisesta olosta, samassa lisäten; "Jos muuten tahdot, voit saada vähäksi aikaa sijaa minunkin pirttini nurkassa."—Mutta kyllä tiesi Anna, ettei kylän häijyimmän akan pirtin nurkassa ollut juuri hauskat oltavat; sentähdon pakeni hän, sydän entistä synkempänä. Hän juoksi vähän matkaa kylästä olevalle sillalle, ja päätti nyt varmasti lopettaa elämänsä, hypätä sillalta alas koskeen—hän seisattui käsipuulla, katseli virran juoksua ja kuulteli sen hiljaista kohinaa, mieleensä muistui lapsuutensa ajat Ketolassa, usein hän sielläkin oli katsellut pienoisen virran hiljasta kulkua, vaan aivan toisella mielellä, kuin nyt. Ja juuri tällä hetkellä iski mieleensä ensikerran ajatus; mitäs jos kävisin Ketolaan—nuo jäykät ihmiset olivat kuitenkin parhaimpia, mitä hän oli kohdannut maailmassa: ainahan ne puhuivat suoraa totuutta ja toimivat sen mukaan ihan toisin kuin maailmalla—miksi olikaan hän sieltä ollenkaan lähtenyt, olisihan siellä nyt hyvä—mutta mitenkäs hän voisi ja kehtaisi sinne mennä takaisin, josta hyvinä päivinään oli niin ylpeästi suotta-aikojaan lähtenyt?—Kyllä se oli vaikeaa.—Mutta tässä oli kysymys elämästä ja kuolemasta, tässä ei ollut tinkimisen varaa.— Ja miksi ei hän koittaisi kaikkia, ennenkuin käy lopettamaan nuoren elämänsä? Kauhistuneena tempasi hän itsensä irti sillan käsipuusta ja alkoi vakavasti astella Ketolan torppaa kohden.
—Ketola vaimoineen, poikineen palasi juuri työstä, kun he pihassa kohtasivat vaalean, surullisen näköisen Annan. Ihmetyksissään asettui koko perhe Annan ympärille seisomaan.—Tietämättä mitään lausua Anna puolestansa rupesi katkerasti itkemään, eikä voinut silmiinkään katsoa entisiä kasvatusvanhenpiansa. Viimein toki poikanen lapsen rohkeudella tarttui Annaa käteen ja sanoi, "tule Anna pirttiin!"
Siitä sitten pääsivät vanhemmatkin alkuun, kertoivat pojan sanoja ja kyselivät, miksi hän itkee.
Monen tuumimisen ja arvelun perästä, tuli vielä samana iltana päätökseksi, että Anna saisi jäädä torppaan. "Olisi vallankin hyvä", sanoi Jaakko, "jos pysyisit täällä enemmän aikaa, etkä kohta taas ensi tilaisuudessa lähtisi maailmalle hulluttelemaan."
Mutta Anna tiesi, että päätös oli päätös, joka pysyi, hän tiesi että hänellä taas oli koti, jossa sai elää miten tahtoi ja hän päätti taas ruveta elämään uudestaan.
Kylässä alkoi touhu ja hakeminen Annan katoamisen johdosta, luultiin hänen koettavan sikiötään salata: Toiset olivat hänen nähneet menevän joelle päin, ne luulivat, eikä syyttä, hänen koskeen hypänneen. Ja viikon päivät kesti tämänlaista levottomuutta, siksi kuin saatiin tietää missä hän nyt oli.
Tapalan Samuli käveli vaan pyhyyden hännystakissa, ei hän ollut asiasta tietävinäänkään.