VI.

"Heikkilä" nimellinen talo oli vähän matkaa kylästä peltojen takana; isäntänä siellä oli parhaassa ijässä oleva mies, ankaranluontoinen ja ahkera työntekijä. Renkeinä hänellä tavallisesti oli nuoria alaikäisiä poikia, joilla hän osasi teettää työtä kelpolailla, ja jotka palvelivat pienestä palkasta. Kuuli hän sitten, eräänä syksynä, että Mattilassa oli poika, joka sai huudosta vapautensa ja joka ei enää tulisi talossa eteenpäin olemaan. Mattilaan silloin läksi Heikkilän isäntä renkiä pestaamaan, toivoen saavansa hyvät kaupat. Mutta siellä selitettiin hänelle, ett'ei tuommoista poikakloppia kannata ensinkään ruokkia, eihän se mitään viitsi tehdä, eikä osaa, sitäpaitsi on se vielä luonnostaan tavattoman ilkeä—"ja" lisäsi Mattilan emäntä—"meillä häntä on hyvin kasvatettu ja opastettu, mutta se oli semmoinen vesa, ett'ei se mistään parantunut."—"Jaa jaa," mumisi Heikkilä, "taitaa kyllä niinkin olla, mutta ainahan tuon ikäinen poika sentään voi jotain toimittaa."—Heikko ja huono raasu, ajatteli hän sitte katseltuaan poikaa, ei totta tuommoiselle kannata kallista palkkaa maksaa.—"Kuules Jussi! etkös sinä tulisi meille rengiksi?" Jussi ei tiennyt mitä tähän oikein pitäisi sanoa—hänkö rengiksi? sehän oli aivan tavatonta.—"Niin voudiksi," ehätti Kalle sanomaan, "etkö nyt, tuhmikko kuule mitä Heikkilä sanoo? oivallinen se voudiksi onkin tuo meidän Jussi, sen minä takaan." Heikkilä naurahti hiukan, ja Jussi loi Kalleen kiukkuisen katseen vaan samalla itsekseen mumisi: "kyllä minä tulisin jos huolitaan."

"Kyllä minä huolin, mitäs minä turhia kyselisin," sanoi Heikkilä, "mutta sen tahdon ilmoittaa, että meillä tarvitsee tehdä työtä saantonsa mukaan, enkä minä nyt ensinnä voi sinulle suurta palkkaa maksaa. Vaan jos näytät mies olevasi, niin sitten lisään—tästä saat nyt hiukan pestin," jatkoi hän, antain Jussille markan rahan.—Se oli ensimmäinen markka, melkeimpä ensimmäinen raha Jussilla, ja hän katseli sitä mielihyvillään. Mutta siitäkin oli hänelle pian enemmän kiusaa kuin iloa, sillä heti karkasivat pojat hänen kimppuunsa, ihmettelivät, ja uhosivat tuota suurta aarretta. He tuumasivat, että mitenkäs se Jussi nyt uskaltaa maatakkaan panna, kun oli rengin pesti taskussa, kun ei hän nyt vaan rosvojen pariin joutuisi.

Ja muutaman päivän perästä rupesi Jussi hankkimaan talosta pois, ja silloin tuli Mattilaisille ankara laskeminen, mitähän tuolle annetaan myötä? Ei häntä sopinut alastoinna menemään panna, mutta ei sille olisi hyviä vaatteitakaan kannattanut antaa. "Niitä uusia vaatteita, jotka hänelle suvella ripillä käydäkseen tehtiin, en anna suinkaan, vaikka mätänis," sanoi Mattilan emäntä, "ne auttavat kyllä Iivarille." Jussi itki ja kyseli, mitävasten niitä sitten oli hänelle tehtykään, koskei niitä annetakkaan. Isäntäkin tuumasi jo antaa pojan saada vaatteensa, mutta silloin avasi emäntä taas kiljuvan kitansa, ja silloin oli rauhallisinta olla ääneti.

Huonoilla, melkeimpä ryysyisillä vaatteilla läksi Jussi Mattilasta, ja tämä tuotti vielä enemmin kiukkua tuota lapsuutensa kotoa kohtaan. Hän itki ja kiroili mennessään, pui nyrkkiänsä taloa kohden ja mutisi: "Huuto-Jussi! katsele nyt Mattilan emäntä, jo se nyt menee, jopa nyt pääset siitä riivatusta elukasta—joka sinua palveli ja passasi, sai lyöntiä ja haukkumista, ja sitten päälle päätteeksi nämät koreat ryysyt."

Pian tuli Heikkilä huomaamaan, ett'ei Mattilaiset olleetkaan aivan turhia laskeneet Jussin huonosta työkyvystä, sillä uusi renki todellakaan ei osannut tehdä juuri mitään. Ensi alussa oli Jussilla kuitenkin ankara halu oppia jotakin tekemään, ja tuli siitä kuitenkin aina sitä ja tätä valmista, varsinkin kun ei hänen täällä tarvinnut kuulla niin paljon pilkkaa ja toria kuin Mattilassa.

Tuli sitten talvi kylmine pakkasineen ja luminietoksineen, ja silloin muuttuivat Jussinkin olot kahta kamalammiksi: vaatteensa, nekin vähät, mitä hänellä oli Mattilasta, olivat tyyni pilalle kuluneet, ja mitä hänelle talosta annettiin, oli usein aivan riittämätöntä.

Tuskimpa kerkesikään Heikkilä muuta ajattelemaan, kuin työtään, talvisinkin nousi hän ylös jo kello kahden, kolmen aikana, sitten lähdettiin metsälle, oli pyry tai pakkanen, ja silloin oli Jussinkin lähteminen, ei siinä kysytty, pysytkö sulilla vai et.

Kurjana, hytisten ja tutisten, istui Jussi reen kulmassa, isäntä ja toiset rengit pakoittivat häntä liikkumaan, jotta pysyisi lämpimänä, mutta silloin rupesi Jussi pahasti poraamaan ja intti, että sitten hänen tulee vaan paremmin vilu. Eikä tuo väite ollutkaan perätön, sillä hänen vähät vaatteensa olivat pahoja napittomia riekaleita, joista kävellessä löi yksi lieve sinne, toinen tänne, ja tuon tuostakin vilkahti osa alastontakin ruumista vaatetten lomista. Ja sitten sai hän kuulla, joka muuten olikin totta, ett'ei hänestä ollut apua niin rahtuakaan, ei kuorman teossa eikä hevosen ajossa, kyllähän hänen puolestaan saivat kuormat mennä sinne tänne pitkin tienvieriä ja sinne kaatua; Jussille oli siinä kyllin, että pysyi mukana.—Kun sitten oli iltapuhdetta kulunut jo hyvät tuokiot, käytiin viimein sisälle ja kun Jussi sai muurin liepeillä hautoa kohmettuneita jäseniänsä, tuntui se aivan hauskalta. Mutta sitä iloa hämmenti tieto, että pian taas oli ulos pakkaseen lähdettävä.

Kerran taas, kun pakkanen oli ollut tavallista ankarampi, Jussi entistä viluisempi ja laiskempi, istui hän, hyvin ansaitut torat saatuaan, muurin penkillä lämmittelemässä. Siinä päätti hän itseksensä, että hänen elämänsä tätä nykyä oli kurjaakin kurjempi, joka kyllä oli totta sekin. Mitäpä minusta, ajatteli hän, kyllä se on tosi, ett'ei minusta ole mieheksi—taitaisi vielä käydä laatuun, jos olisi vaatteet, mutta nyt minä jäädyn auttamattomasti. Hiljaa nyyhkien kävi hän vuoteellensa ja väänteli itseään rauhattomasti, mutta sitten, kun arveli talonväen nukkuneen, hiivi hän hiljaa ylös, puki itsensä, otti korista jonkin leivän ja pujahti ulos kirkuvaan pakkaseen. Hiljaa juostessaan kylää kohden arveli hän, että tämä mahtoi olla rohkea teko. Mutta ei hän sitä sentään kerinnyt niin paljon miettimään, pää-asia oli että pääsisi kylään jonkun lämmitettyyn saunaan makaamaan.