"Oi herra, kun se olisikin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä huudahti. Tuon olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalan sijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän pidättyi katselemaan. "Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."
Toivo elähtyi rinnassa yhä elävämmäksi, ja jalkoihin palasi uusia voimia niin, että hän nyt saattoi nopeammin kylää kohden rientää.
Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus, kun pelon ja toivon tunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden, että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan, hurmaavan ilon sanoman, että se olisi jonkun muun?
Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä, ainoastaan kammottava punainen hohde pilvissä.
"Kun olisikin noita huutoja eroittanut selvään … olisi vaan saanut tietää ettei se oma rakas koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään…"
Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo tuossa kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.
"Herra Jumala! nyt en enää jaksa," hän huokasi ja seisahtui. Ja kun kerran seisahtui, niin omituinen painava puutumus laskeusi jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa… Ja niinhän se nyt tuntui sydämessä, ettei tuo palo kotona ollut… Jonkun toisen mökkihän liekin!
Tiellä hän seisoi ikäänkuin taidotonna ja tietämättä mitä piti tehdä.
Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.
"Heistro…" Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa, johon tuo vastaus huudettiin…
"Oo-o-i!"