Liisan huuto oli kauheata epätoivoa ilmaiseva ja hyppäys kun hän liikkeelle lähti, mitä luonnottominta ponnistusta kysyvä. Mutta samassa jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynäspäihin kovasti, nahkaa läjään vieden. Tämän tuottamaa kipua ei nyt joutanut huomaamaan … sydän oli toisaalla ja tuntokin siellä.
"Voi lapsiani!"
Todellisuuden tieto sai hänen voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti siinä Pekkolaisen joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohden. Ei joutanut Liisa mitään puhumaan kun häntä sivuutti.
"Sinullapa kiirettä on," virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja välinpitämättömästi, kun tunsi Liisan.
"Entä jos … omanne palaisi teidänkin, niin…" Liisa yhä vaan riensi eteenpäin ja piti Pekkolaisen puhetta ankarana ivana.
"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä keneltä tahansa, ei se niin…"
"Nurkanperä! Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa vähän seisahti.
"Te-eidän," veti Pekkolainen pitkäänsä, "Nurkanperän Matin mökki se on!… Vieläpä juttua, korkeintaan kymmenen markan arvosta olisi polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta." Pekkolainen koetti puheensa saada hyvin halveksivaksi, ääntänsä asian mukaisesti muodostelemalla.
"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennen kuin Pekkolainen ehti lopettaakaan. Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut, oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.
"Katso itse … voot!"